The dark side of my mind |Noel|

1. Tunari

Kävelen puhelin kädessä kohti luokkaa, johon minua oli wilma tiedotteessa kehotettu mentävän. Yhtäkkiä puhelin lentää kädestäni, kun minua päin juoksee joku minua selvästi pidempi pitkähiuksinen blondi. Kaadumme päällekkäin koulun käytävälle - minun harmikseni - niin, että jään alle.

"Voi helvetti Joel!" kuulen jonkun huutavan, kun poika päälläni yrittää nousta ylös. Olen hieman ihmeissäni, mitä tapahtuu. Jään vain istumaan maahan. "Katsoisit etees urpo, ni sun ei tarvis säikytellä uusia oppilaita kaatamalla ne maahan." Tuo samainen ääni sanoo jälleen ja joku toinen myöskin blondi ja minua pidempi poika ojentaa kätensä minulle. "Mä oon tosi pahoillani, ettei me huomattu sua, ja tää yks kaheli taklas sut." hän sanoo hymyillen ystävällisesti.

Tartun pojan kädestä ja hän auttaa minut ylös. "Ei se mitään" sanon, kun saan vihdoin muodostettua jonkin järkevän lauseen vastaukseksi. "Joo mä oon oikeesti pahoillani. Eihän sua sattunu?" tuo päälleni kaatunut poika, oletettavasti Joel, kysyy minulta nyt ja katsoo minuun nolostuneena.

"Ei oikeesti haittaa. Eikä mua sattunut." sanon ja yritän vääntää kasvoilleni jonkinlaista "ei awkwardia" hymyä. En ole muutenkaan hyvä hymyilemään ja valehtelu ei auta asiaa ollenkaan. Kyllä minua oikeasti sattui, sillä kaaduin aika pahasti, jo muutenkin kipeän, käteni päälle. En vain halua myöntää sitä. Kuitenkin vain pitäisivät minua heikkona.

"No hyvä. Mä oon muuten Joonas, ja tää tunari tässä on tosiaan Joel." Joonas sanoo ja pukkaa Joelia leikkisästi kylkeen. Minuakin melkein hieman naurattaa heidän kaverillinen kettuilunsa. "Mä oon Niko" totean nyt jo aidosti hymyillen.

Joonas oli nostanut lattialle lentäneen puhelimen ja ojentaa sitä nyt minulle. Puhelin oli kaikkien onneksi ehjä ja sen näytöllä säteilee tuo samainen wilma tiedote, jota olin ennen tätä episodia tutkinut. Joonas katsoo sitä hetken. "Sä oot väärässä suunnassa. Luokka 34 on toisella puolella koulua. Eka numero on kerros, joten mee vielä yhdet rappuset ylemmäs" hän neuvoo. "Ai. Hups... Kiitos" vastaan vähän nolostuen, vaikka onhan se aika normaalia ensimmäisenä päivänä eksyä kouluun. Tämä on kuitenkin kohtalaisen suuri lukio.

Istun luokan takaosassa, kun huomaan poikaporukan astuvan sisään. Ei voi olla todellista. Kiusaajani, siis koko porukka, on kanssani samalla luokalla. Vedän huppuni päähän siinä toivossa, etteivät he huomanneet minua ja päätyisivät istumaan toiselle puolelle luokkaa. Käteni hikoavat ja minulle tulee levoton olo. Haluaisin juosta ulos luokasta, lähteä kotiin, enkä enää ikinä palata. Mutta se ei ole mahdollista.

Yritän keskittää ajatukseni iloisiin asioihin. Esimerkiksi Joonakseen ja Joelko sen toisen nimi oli? He vaikuttivat mukavilta. Vaikka tuskin he haluaisivat tällaisen itseään nuoremman säälittävän rääpäleen kanssa oleskella. He eivät kyllä vaikuttaneet ilkeiltä, joten voisin yrittää ystävystyä. En minä siinä varmaan mitään häviäkään?

Katsahdan jälleen ympärilleni ja huomaan kiusaajieni istuvan toisella puolella luokkaa. Taisin kerrankin olla onnekas, sillä he eivät tulleet viereeni. Keskeydyn ajatuksistani, kun joku hieman vanhehko miesopettaja astuu luokkaan ja alkaa pitää nimenhuutoa.

- - -

Seison välitunti pihalla kuulokkeet päässä tuijottamassa puhelinta, kun tunnen jonkun ottavan kiinni hupustani. Hän riuhtaisee minua sen verran kovaa, että kaadun sen seurauksena maahan. Vedän kuulokkeet pois korvilta ja katson ylöspäin nähdäkseni henkilön kasvot.

Tomas. Mikä yllätys, että hän on tuo luokseni tullut ihminen. Tunnistan myös hänen takanaan seisovat ihmiset. Aaro ja Eemil. "Mitä te haluutte" kysyn kiusaajiltani ja yritän nousta ylös maasta. "Päästä eroon susta. Mut kas kummaa ku piti ängetä samalle luokalle meidän kanssa" Tomas sanoo ilkkuen. En vastaa mitään, sillä en tiedä mitä pitäisi vastata. Olisin minäkin mieluusti päässyt heistä eroon.

Saan itseni ylös maasta ja yritän lähteä pois paikalta, sillä en tiedä mitä muutakaan tehdä. Sitä saan kuitenkin katua välittömästi, kun tunnen käden ottavan kiinni ranteestani. Samasta ranteesta, johon olin vähän aikaa sitten viillellyt ja jonka päälle olin aamulla kaatunut.

Irvistän hieman kivusta, mutta en anna Tomaksen huomata sitä. "Mihin sä luulet meneväs? Ethän edes vastannu meille?" hän kysyy minulta lässyttäen ja kiristää otettaan ranteestani. Vinkaisen hiljaa kivusta. Pahaksi onnekseni Tomas kuulee sen ja vetää minut lähemmäs itseään, jolloin saa hihani nostettua ylös. Ei hänen sitä paljon tarvitse nostaa, että hän näkee ranteessani olevat viiltojäljet. Yritän vetää käteni äkkiä pois, siinäkään kuitenkaan onnistumatta.

"Vitun huomiohuora. Eiks ois vaan parempi tehä itsemurha, ku ketään ei selkeesti kiinnosta sun asiat" Tomas sanoo hymyillen ilkeästi. Pidättelen kyyneleitäni samalla kun Aaro kaivaa taskustaan linkkuveitsen ja kävelee luokseni. Säikähdän ensin, että hän aikoo viiltää sillä minua, mutta kaikeksi yllätyksekseni hän ojentaa sen vapaana olevaan käteeni. "Oisin voinu näyttää, miten sitä käytetään, mutta ilmeisesti osaat itse, niin mun ei tarvi." hän naurahtaa.

Kaikki kolme poikaa alkavat nauraa ja lähtevät kävelemään kohti koulun ovia. Ohittaessaan minut he tönäisevät minua jokainen vuorollaan. Katson kädessäni olevaa punaista linkkuveistä. Tungen sen taskuuni ja lähden kävelemään kohti vessaa.

Lukitsen vessan oven ja istun kannen päälle pää polvissa. Kyyneleet alkavat virrata pitkin poskiani. En jaksa välittää siitä. Eihän minua nyt voi kukaan nähdä. Pyörittelen linkkuveistä ja mietin elämääni. Miksi en voi olla normaali. Miksen voisi omistaa kavereita ja olla iloinen. Sen sijaan itken yksin vessassa. Säälittävää.

Vanhempani ovat suurimman osan ajasta töistä. He luulevat, että minulla on kavereita joiden kanssa hengailen vapaa-ajalla. Joskus kiusaajani kävivät meidän ovella pyytämässä minua "leikkimään". Oikeasti he hakkasivat minut, mutta ei kukaan sitä nähnyt. Kaikki jotka ovat minulle mukavia hakataan tai haukutaan ja sitten he pelkäävät minua.

En jaksa enää. Nykyään tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Ehkä pitäisi totella Tomasta ja tappaa itseni. Vetää niin monta viiltoa, että kuolee verenhukkaan. Hukuttautua tai ottaa yliannostus huumeita. Se ei taida olla mahdollista, koska en tunne ketään keltä saisin. Mutta puukko mulla on ja eiköhän jostakin joku virtaava syvä jokikin löytyisi.

Yritän unohtaa päässäni sotaa käyvät ajatukset ja pyyhkiä kyyneleitä hihaani. En halua mennä takaisin tunnille itkeneen näköisenä, sillä kaikki vain nauraisivat. Ei 16 vuotiaiden poikien kuulu itkeä. En ymmärrä, miksi maailma on näin julma, mutta mitä minä sille muka voin. Ainoa, jonka nähden voin olla oma itseni on isoveljeni, mutta hänkin muutti pois kotoa kesällä.

Työnnän linkkuveitsen reppuun odottamaan myöhempää varten ja lähden huppu päässä kävelemään kohti luokkaa. Hiukseni peittävät suurimman osan kasvoistani, joten kukaan tuskin tunnistaa minua, saatika huomaa hieman itkuiset silmäni. Suurinosa ihmisistä on jo sisällä luokissa, joten senkään puolesta ei kukaan minua varmaan nää.

"Vitun luuseri tappaisit itses" kuulen jonkun kuiskaavan. Säikähdän vähän, koska käytävällä ei vielä äsken ollut ketään muita. Nostan katseeni maasta ja käännyn ympäri. Ei vieläkään ketään. Kylmät väreet hiipivät selkäpiitäni pitkin. Kuka mulle puhuu?

|| Uusi tarina. Tai jotain mitä olen joskus alkanut omaksi huvikseni kirjoittaa. Ei kai sen sitten väliä, vaikka sen joku saa tylsyytensä lukeakin :). Ei sillä täällä mun koneella sen parempaakaan tekemistä tai tarkoitusta ole😂🙈