The dark side of my mind |Noel|

5. Ystävä

Niko:

Kuulen kolistelua jostain päin taloa ja raotan silmiäni. Kuulostaa kattiloilta, joten epäilen, että vanhempani tekevät ruokaa alakerran keittiössä. Kurotan yöpöydällä lepäävään puhelimeen aikeenani katsoa kelloa. Nappaan puhelimeni ja sokaistun sen kirkkaudesta. Yritän saada selkoa puhelimen näytöllä hohkaavista numeroista.

19.34 näyttäisi olevan, kun silmäni viimein tottuvat kirkkauteen. Huomaan myös yhden uuden viestin jostakin tuntemattomasta numerosta. Outoa. Harvoin kukaan yrittää minua tavoitella. Avaan viestin ja alan lukea sitä. Pieni hymy kaartuu huulilleni.

"Moi Niko. Ajattelin varmistaa, et onhan tää nyt oikea numero? T: Joel, se kompuroija 😉"

Kirjoitan vastaukseksi Joelilla olevan oikea numero ja päätin vielä lisätä perään pienen hymyilevän emojin. Noin. Eiköhän se ole hyvä.

Nousen ylös sängystä ja lähden kävelemään kohti alakertaa, kun tunnen puhelimeni värähtävän. Otan sen pois taskusta ja katson, mikä ilmoitus minulle tuli. Joel? Hän todella vastasi minulle näin nopeasti ihmettelen ja hymyilen itsekseni. En kuitenkaan ehdi avata viestiä, kun äitini kuulen äitini huutavan alakerrasta minua syömään. Tungen puhelimen takaisin taskuun ja lähes hyppelen portaat alas. Kerrankin minulla on kaveri.

"Miten meni eka päivä lukiossa?" äitini kysyy heti päästyäni keittiöön. "Hyvin" totean edelleen ajatuksiini - lähinnä Joeliin - uppoutuneena. Mitähän siinä viestissä lukee. Haluaisin todella katsoa, mutta äidin mielestä ruokapöydässä on törkeää käyttää puhelinta. En malta odottaa pääseväni jälleen huoneeseeni.

Havahdun äitini kysymykseen: "Noh mikäs sua noin hymyilyttää?". Pudistan vain päätäni ja nostan katseeni äitini kirkkaan vihreisiin silmiin. "Onkos sun luokalla joku söpö tyttö?" äiti jatkaa tenttaamista, minun vain syödessä makaronilaatikkoa. Olin melkein tukehtua ruokaani kuullessani tuon kysymyksen.

"EI. Ei ole. Mistä sä nyt ton päähän sait." vastaan katsoessani tuimasti vastapäätä istuvaa naista. "No ajattelin, kun niin kovin hymyilet" äiti vastaa hymyillen leveästi ja nousee pöydästä. "Pärjäätkö täällä, kun mun pitäs lähteä hakemaan sun isää sieltä lentoasemalta." äiti kysyy minulta siivotessaan samalla keittiötä. Isä on tosiaan tulossa työmatkaltaan Lontoosta.

"Joo pärjään. Mä oon jo 16" totean turhautuneena äidilleni. Olen tottunut olemaan yksin, sillä vanhempani ovat harvoin kotona. Hädin tuskin puhun heille päivällistä enempää. Molemmat ovat silti aina kovin huolissaan pärjäänkö yksin. Olisivat voineet miettiä sitä, kun olin 10-vuotias, ilman kavereita. 

Silloin oli sentään Leo, isoveljeni, joka yritti parhaansa mukaan pitää huolta minusta. Aina olen yrittänyt rakastaa vanhempiani tuollaisena. Tiedän, että he välittävät minusta, mutta tuntuu se silti pahalta, kun molemmat ovat tuollaisia työnarkomaaneja. Sopivathan ainakin yhteen...

Istun sängylläni, kun muistan taas Joelin. Sen viestin, jota en ikinä lukenut. Otan puhelimeni ja menen katsomaan, mitä Joel on kirjoittanut.

"Okei, hyvä sitten :), mitä mieltä oot haluutko tulla mun ja Joonaksen kaa syömään huomenna? Huomasin, et istuit tänään yksin."

"Jos se vaan on teille ok"

"On, tottakai. Nähdäänkö vaikka siinä aulassa? 😄"

"Okei 🙂"

" 👍, öitä 😇"

"Öitä💤"

Katselin vielä hetken viestejä ennen, kun laitan puhelimeni pois. Heittäydyn selälleni sängylle. Haluan itkeä. Ja nyt en siitä, että nuo kummajaiset eivät jätä minua rauhaan tai siitä, että Tomas olisi sanonut jotain kamalaa. Haluan itkeä ilosta. Haluan sulaa Joelin huomaavaisuudelle. Vatsassani pyörii perhosparvi, kun ajattelen häntä. "Mulla on ystävä" kuiskaan ja kääriydyn peittooni hymyillen.