The dark side of my mind |Noel|

16. Kotiutuminen

Niko

Kävelen pitkin sairaalan käytävää kohti ruokalaa, johon olen menossa syömään. Minua ahdistaa. Myös syöminen, mutta tällä hetkellä enimmäkseen eilinen ilta. Tapaan Heidin aamupalan jälkeen. Keskustelemme kuulemma lisää muun muassa kotiutumisestani - joka oltiin sovittu tälle illalle -, siitä kuinka usein käyn jatkossa täällä, ja erilaisista arkeen liittyvistä tilanteista ja niiden hallinnasta.

Heidi on sanonut, että minun pitää kertoa heti, jos huomaan jotain "outoa" omassa fyysisessä tai henkisessä hyvinvoinnissani. Määrittele outo ihmiselle, joka puukotti itseään vahingossa... Tiedän hänen tarkoittavan myös harhoja. Ne ovat pysyneet taka-alalla nyt viime päiviä - toisin sanoen - niitä ei siis ole ollut. Ei ennen eilistä.

Haluaisin pitää Lumen vierailun omana tietonani, sillä pelkään sen johtavan siihen, että minua pidetään täällä kauemmin. Tai sitten lääkitystäni vaihdetaan taas. Ensimmäinen lääkitys aiheutti minulle oksentelua ja tärinää. Oloni oli hirveä enkä jaksanut taikka oikeastaan pystynyt edes nousemaan sängystä lähes viikkoon. En halua sellaista uudelleen. Tuntuu, että lääkärit ajattelevat minun ongelmieni katoavan, kun laittavat kehooni tarpeeksi erilaisia aineita. En edes halua laskea paljonko kaikkia "lääkkeitä" kehooni on viimeisen kuukauden sisällä laitettu. Kipulääkkeitä, rauhoittavia, nukutusaineita, psykoosilääkkeitä ja mitä vielä.

En jaksa enää maata täällä, kun muut tutkivat aivojeni reaktioita lääkkeisiin. En halua olla vangittuna laitokseen, vaikka kaikki hokevatkin sen olevan parhaakseni. Miten yksinäisyys on parhaakseni? Toisaalta en tiedä paraneeko se täältä poispääsiessä. Mitä jos Joelkin jättää minut kun pääsen pois, enkä ole enää niin haavoittuvainen. Aivan... Ja vanhemmillekin pitäisi kertoa että seurustelemme.

Joonas

"Missä se nyt on. Kellot soi jo." Olli ihmettelee hieman hermostuneena. Ehkä ihan ymmärrettävästi, sillä lähes koko koulun piha oli jo tyhjentynyt ihmisistä, jotka valuivat todennäköisesti paraikaa luokkiinsa aloittamaan jälleen yhtä turhauttavan tylsää viikkoa tässä säätäkin harmaammassa rakennuksessa - jota myös kouluksi kutsumme.

"Kyllä se pian tulee, ehkä sen bussi on myöhässä tai..." "Tai se ite missas koko bussin" Aleksi jatkaa kesken jäänyttä pohdintaani mahdollisille syille miksi tuo blondi tänään on myöhässä.

"No ni, sieltä se tulee" Tommi toteaa tyynesti meidän muiden kääntäessä katseemme tämän osoittamaan suuntaan, josta odottamamme herra hölkkää tänne päin. "No tulithan sä saatana" Olli tuhahtaa Joelin saavuttaessa meidät. "Sori, ei menny aamu ihan nappiin" Joel puuskuttaa hengitystään tasaillen.

"Mennään nyt ennen ku myöhästytään" Aleksikin alkaa hoputtaa ja lähdemme ripeästi kohti luokkiamme. "Mikä sulla kesti?", kysyn vierelläni kävelevältä ja edelleen hengästyneeltä ystävältäni.

"Nukuin pommiin. Ja no sit sen takia en ehtiny bussiin..." "Mä tiesin!" Aleksi keskeyttää voitonriemuisesti ja katsoo minuun kuin vittuillakseen. Joel jatkaa kerrontaansa: "Lähin sit mopolla ja olisin varmaan ehtiny ihan hyvin, mut sit siitäkin loppu bensa kesken matkan ni jouduin juoksee loppuun. Ooks mä paljon myöhässä?"

"Et nyt hirveesti, ei nää muuten olis jaksanu odottaa." sanon ja nyökkään edellä kävelevään Olliin ja Aleksiin. Tommi joka kävelee puolestaan meidän takana, puuttuu nyt ensimmäistä kertaa keskusteluun. "Missä se sun mopo nyt on?" hän ihmettelee. Ihan validi kysymys. Joelin tuntien voi olla, vaikka ojassa.

"Se on ton tien varressa yhden bussipysäkin takana." Joel vastaa ja Tommi nyökyttelee. "Niinkin järkevän paikan löysit" vittuilen ystävälleni. "No niin.. Mennään vaan sinne tunnille" Joel pudistelee ärsyyntyneenä päätään. "Oho, nyt Joel on innostunu opiskelemaan" alan kiusata häntä lisää.