The dark side of my mind |Noel|

11. Edistysaskel

Niko:

Makaan sairaalan sängyllä kolmatta päivää putkeen, sillä tämän jalan kanssa ei juuri liikuta. Huomenna kuulemma katsotaan, jos pääsen liikkumaan keppien avulla ilman sen suurempia komplikaatioita. Se olisi ihan kivaa, sillä vuoteessa makaaminen alkaa jo hiukan tympiä.

Havahdun oven avaukseen. Taasko joku lääkäri aikeenaan tuputtaa minulle jotain epämääräistä mössöä. Luuloni osoittautuu kuitenkin vääräksi, kun käännän katseeni. "Joel, moi!" totean pienen hymyn noustessa kasvoilleni. "Päivää. Mitä kuuluu?" hän kysyy vastaukseksi.

"Älä puhu sille." ääni vierestäni kuiskaa minun säikähtäessä. "Lopeta nyt jo. Sä tiedät, että puhun. Se on mun ystävä!" tiuskaisen takaisin. "Ai puhut vai? Mä oon kaks päivää jo kattonu sun sokeaa luottamusta tota kohtaan. Nyt saa riittää!" tuo musta olio sanoo minulle vihaisen kuuloisena ja lähtee kulkemaan minua kohti.

"Ei, ei pliis älä satuta! Me voidaan luottaa Joeliin! Mä lupaan." soperran paniikissa, kun tuo olento lähestyy minua uhkaava ilme kasvoillaan ja kaivaa jotain taskustaan. En edes halua tietää mitä, joten suljen silmäni alkaen samalla itkeä.

"Helvetti Niko kokoa itsesi. Et sä nyt tosta voi itkeä" kuulen toisen äänen sanovan minulle. Hän on se hieman mukavampi. Hän ei ole koskaan uhkaillut minua. Ainoastaan haukkuu. Mutta sen mä ansaitsen. Onhan se aina kuitenkin ollut oikeassa.

Tunnen kädet ympärilläni, jota säikähdän ja avaan paniikissa silmäni. "Shhh, ei hätää. Mä lupaan kukaan ei satuta sua." kuulen Joelin sanovan ja alkaen keinuttaa minua hiljalleen edestakaisin. Kiedon käteni tiukasti Joelin ympärille ja painaudun häneen kiinni. "Uskotko mua?" hän kysyy lempeästi minun nyökätessä hänen rintaansa vasten.

Hengitän edelleen tiheästi, mutta pikkuhiljaa saan sitä rauhoittumaan Joelin hengityksen kanssa samaan tahtiin. Tässä on hyvä olla. Tuntuu, kun kukaan ei voisi satuttaa. Silmäni alkavat painua hiljalleen kiinni. Luomet tuntuvat raskailta. "Kaikki hyvin" kuulen kuiskauksen, ennen kuin päässäni pimenee.

Joel:

Istun Nikon sängyllä tuo sylissäni. Hän taisi nukahtaa. Ehkä ihan hyvä niin, sillä alunperin siirryin tähän, kun hän alkoi yhtäkkisesti itkeä ja puhua sekavasti jotain satuttamisesta. Se kuulosti hieman samalta kuin silloin illalla koulun pihalla muutama päivä sitten.

Katson syliini nukahtanutta poikaa surullisesti. Miksi jonkun näin ihanan tarvitsee kärsiä. Voisinpa minä olla mieluummin hänen tilallaan ja päästää tuon tuskistaan. Koko ajan hän hanaa vastaan apua ja epäilee kaikkia. Ja sitten vielä näkee tai kuulee - en ole varma - jotain kummia. Ei ihme, jos väsyttää kun päivästä toiseen pitää sellaista kestää.

- - -

Havahdun puhelimen uumenista takaisin tähän maailmaan, kun tunnen jonkun liikkuvan sylissäni. Kuulen Nikon mumisevan jotain ja lasken puhelimeni sängyn vieressä tönöttävälle pöydälle. "Huomenta" sanon ja siirrän Nikon hiuksia varovasti pois tämän naamalta.

"Nukahdinks mä?" hän kysyy edelleen ihan unenpöpperössä. "Niin sä taisit" hymähdän. Niko vain hymyilee vaisusti tuota suloista hymyään, jonka jälkeen painaa päänsä takaisin rintaani vasten. "Täs on turvallinen olo" hän kuiskaa hennosti.

Tunnen poskieni alkavan kuumottaa. Voi luoja, että osaat olla suloinen. "Hyvä" totean ja jatkan tuon hiuksien silittelyä.

Hetken siinä oltuamme päätän avata suuni aiheesta, jonka epäilen olevan hieman epämieluisampi tuolle sylissäni makaavalle pojalle. "Ööö, Niko?" kysyn varmistaakseni, ettei hän nukahtanut uudelleen. "Joo" kuuluu vastaus sylistäni.

"Sitä vaan, että tohon tuotiin vähän aikaa sitten ruokaa, ni pitäisköhän meidän syödä sitä?" kysyn peläten vastausta. Niin kuin oletinkin Niko nostaa salamannopeasti katseensa minuun ja nuo muuten niin ihanat silmät täyttyvät järkytyksestä.

"E- ei me voida!" hän änkyttää vähän peloissaan. "Voidaanpa" vastaan rauhallisesti mahdollisimman luotettavan kuuloisesti, jotta saisin tuon pojan uskomaan minun olevan oikeassa. Ei tästä muuten tule mitään, jos hän ei pysty luottamaan, etten halua myrkyttää häntä - tai jotain muuta vastaavaa - sillä niin hän ilmeisesti oikeasti luulee.

Niko siirtyy kauemmas minusta ilmeisesti tarkoituksenaan nousta ylös sängystä. Voi taivas. Siihen en kyllä suostu. Ei tuolla jalalla tai hän saa maata täällä vielä puolet kauemmin...

Nappaan Nikon takaisin viereeni istumaan ja nojaamaan nyt kyljellään rintakehääni jalat sivuttain sylissäni. Asento on ehkä hieman kummallinen ajatellen tilannetta, mutta tästä hän ei ainakaan pääse niin helposti satuttamaan itseään hyppäämällä ylös, vaikka yrittääkin rimpuilla.

"Päästä mut pois" hän vastustelee itkuisesti ja yrittää työntää käsiäni pois ympäriltään. "Jotta voit hypätä pois tästä sängystä ja satuttaa itseäsi? Sori, mut en taida." vastaan kyseenalaistaen jatkan pian lausettani, kun poika sylissäni ei näytä rauhoittuvan. "Kuule Niko. Mä en pakota sua mihinkään. Mutta voitaisko me koittaa? Yhdessä? Suostuisitko yrittää." yritän maanitella mahdollisimman kiltisti.

Niko katsoo minua pelonsekaisilla silmillään. "Mut... " keskeytän tuon aloittaman lauseen "Sulle ei käy mitään. Mä voin näyttää." sanon ja otan lusikallisen jotain kasvissosekeiton näköistä ruokaa viereiseltä pöydältä ja laitan sen suuhuni. Niko katsoo minua kauhuissaan. "OOKS SÄ HULLU!" hän kysyy ja katsoo minua, kun olisin juuri tehnyt tietoisesti itsemurhan.

"En. Mut näetkö mitään pahaa ei käyny?" sanon lempeästi hymyillen ja silitän tuon minua pienemmän ja järkyttyneen pojan poskea. Hän katsoo minua harkitsevalla ilmeellä. "Ootko varma?" hän aprikoi. "Olen"

Niko näyttää selkeästi pohtivalta ja räplää sormiani. Söpöä, vaikkakin tilanne on hirveä. "No okei. " hän vastaa ja nostaa katseensa jälleen minuun. Kasvoilleni leviää väkisinkin helpottunut hymy tuon kuullessani.

Nostan keittolautasen Nikon syliin pitäen siitä kiinni. Tuo katsoo vuoroin minua ja keittoa edelleen aika jännittyneenä. Otan lusikkaan keittoa. "No niin suu auki, lentokone tulee" sanon hieman lässyttäen, jos se saisi Nikon rentoutumaan. Näyttää toimivan sillä tuo hymähtää minulle ja avaa varovasti suunsa.

Syötän tuolle lusikallisen keittoa hänen niellessä sen odottaen pahinta. Mitä se sitten hänen mielessään tarkoittaakaan. "Näetkö, ei mitään hätää" sanon silitellen tuon pehmeitä hiuksia. Hämmennyn huomatessani kyyneleen Nikon poskella. "Mitä nyt?" kysyn varovasti ja käännän tuon kasvot omiani kohti.

"Kiitos..." tuo kuiskaa ja halaa minua. Nostan äkkiä lautasen pois tuon sylistä, että hän ei kaada sitä minua halatessaan. Olen hieman hölmistynyt, mitä tapahtuu, mutta halaan takaisin vapaana olevalla kädelläni. Edelleen pitäen toisessa keitto lautasta. On tämäkin taas asento. Mutta olkoot, jos Nikolla on hyvä olla. En välitä missä asennossa olen, kunhan hänellä on kaikki hyvin.

|| Hei, pitkästä aikaa uutta lukua. Pahoittelut siitä. En oo vaan saanu kirjotettua, eikä mulla pahemmin oo myöskään aikaa ollut. Mulla tuntuu olevan miljoona rautaa tulessa samaan aikaan koulun ja harrastusten osalta, jonka lisäksi mun ihmissuhde asiat ja tunteet on aivan sekaisin, enkä yhtään tiedä, mitä mun pitäis tehdä tai ajatella. 😩

Mikä on muuten teidän mielipide Suomen Euroviisu edustuksesta? Ite ehkä sitä mieltä et Käärijä oli niistä artisteista paras vaihtoehto sinne - vaikkakin KUUMAA:n biisi oli musta paras :D