The dark side of my mind |Noel|

10. Matikan maikka

Joel

Maanantai. Virallisesti viikon paskin päivä. Raahaan itseäni kohti koulua perinteisessä syyssäässä, toisin sanoen kaatosateessa. Viikonloppu oli kulunut pitkälti sairaalalla Nikon seurana, joten läksyjä en ole tehnyt. Rehellisesti, en olisi tehnyt niitä, vaikka koko viikonloppuni olisi ollut tyhjää täynnä.

Minusta ja Nikosta oli tullut kuluneen parin päivän aikana aika läheisiä. Me oltiin juteltu kaikesta maan ja taivaan väliltä ja huomattu, kuinka meillä oli paljon yhteisiä asioita. Päällimmäisenä, kiinnostus musiikkia kohtaan. Selvisi, että Nikokin tykkää laulaa. Ja osaa soittaa myös pianoa. Meillä oli myös samoja lempibändejä.

Olin mä viikonlopun aikana päässyt olemaan Nikolle myös jonkinlainen henkinen tuki, joka ei haitannut mua ollenkaan. Tai siis, tottakai olisin iloinen, jos Nikon mielenterveys olisi paremmassa kunnossa, eikä mun tarvis vahtia sen sängyn vieressä, ettei joku tapa sitä, kun se nukkuu. Edellisyönä se oli nimittäin ollut satavarma asiasta, jonka takia hoitajilla kesti varmaan kolme tuntia saada se nukkumaan, kunnes väsymys yltyi liian kovaksi ja se nukahti suunnilleen istumaan.

Nukkuminen ei kuitenkaan ollut mun suurin huolenaiheeni Nikon suhteen. Se oli nimittäin lakannut syömästä heti sairaalaan jouduttuaan. Me oltiin sen vanhempien, Heidin ja hoitajien kanssa yritetty ihan kaikkea, mutta ei vain yksinkertaisesti saatu sitä syömään.

Se vaan selitti sitä, ettei halua kuolla tai tulla myrkytetyksi ja heti kun joku yritti mennä lähemmäs niin se alkoi itkeä ja huitoa ihan paniikissa. Se on oikeasti ihan sata varma, että koko sairaalahenkilökunta haluaa sille pahaa, enkä mä tiedä mitä hittoa mä tekisin. Tolla vauhdilla se makaa pian jossain nenämahaletkussa vuodeosastolla.

Pitänee vain toivoa, että se psykoterapia tuottaa mahdollisimman pian tulosta, eikä se joutuisi niin pahaan jamaan. Toistaiseksi Nikolla on vissiin ihan hyvät mahdollisuudet toipua. Ilmeisesti oireet on huomattu ajoissa ja nuorella iällä puhjenneet skitsofrenia tapaukset paranee paremmin. (Mulla ei oo sitten mitään käryä faktoista tässä kohtaa :D)

Astun koulun ovista sisään ja puristelen vaatteistani suurimpia vesiä. Vaikka tuskin se mitään auttaa, kun tämä takki on joku pesusieni, joka imee itseensä pienetkin kosteuden rippeet. "Vedenkestävä takki". No juupa juu. Toisaalta, ei kai nekään ihan uimista kestä ja tuossa säässä kävely on aika lähellä kyseistä urheilulajia.

Raahaudun matikan luokkaan juuri ajallaan, sillä ihan perässäni tulee opettajamme, joka alkaa vetää tuntia samantien pirteänä kuin peipponen. En ymmärrä, kuinka jollain riittää energiaa heti aamulla. Ja vielä matematiikkaan. Minulla ei riitä energia edes musiikin tuntiin ja se on sentään koulun paras aine.

Opettaja opettaa meille jotain geometriasta ja tangenteista, josta en - suureksi yllätykseksi - ymmärrä yhtikäs mitään. Kaiken lisäksi opettaja päättää alkaa kysellä vastauksia esimerkki laskuun varmistaakseen, että olemme ymmärtäneet asian. Onko enää vituttavampaa tapaa opettaa jotain asiaa, kun tentata sitä vartin jälkeen oppilailta.

"Haluaisko Joel kertoa meille tän seuraavan vastauksen?", opettaja kysyy ja katsoo minuun lasiensa takaa. Ihan kuin tuo opettaja ei muka tietäisi, että en halua. Olen varmaan koko luokan surkein.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että tuo opettaja vihaa minua ja nyt luuloni tuli kyllä vahvistettua. Hyvä kun pääsin viime kokeesta läpi ja nyt minun pitäisi päässälaskuna osata kertoa vastaus tuohon taululla komeilevaan laskuun.

Katson ympärilleni ja näen jonkun tytön katsovan minua arvostelevaan sävyyn. "En mä kyllä osaa sanoa." mutisen hiljaa yrittäen piiloutua muulta maailmalta. Enhän mä tarkoituksella tällainen tunari ole, mutta kun mä en vaan ihan oikeasti ole ikinä ymmärtänyt matematiikkaa. Tai kieliä. Tai oikeastaan yhtään mitään muutakaan. Ei mulla vain ole keskittymiskykyä, että pystyisin sisäistämään monia vuosilukuja tai sääntöjä tai lukemaan monta kirjaa asiasta.

Opettaja katsoo minua hetken ja sanoo sen kaikista ärsyttävimmän lauseen. "Ei se haittaa, jos ei mene oikein. Yrittäminen on tärkeintä." Mähän sanoin jo etten mä osaa, miksi opettajat ei ikinä ymmärrä sitä.

"Mulla ei oikeasti ole mitään hajua." sanon ja alan räplätä hermostuneena ponnaria ranteessani. "Tuollainen välinpitämättömyys laskee kyllä numeroa. Koita nyt edes." opettaja jatkaa jankkaamista. Minua alkaa ahdistaa yhä vain enemmän ja tunnen, kun suunnilleen koko luokka katsoo minua.

Suurinosa vähän huvittuneena. Tämän pitäisi vissiin olla joku helppo lasku ja ilmeisesti kaikki muut täällä osaa sen, mutta ihme kun opettaja päätti kysyä juuri minulta. "En mä tiedä... Onks se sitten jotain ⅔?" yritän järkeillä taululla näkyvistä luvuista.

Näen sivusilmällä, kun muutama oppilas naurahtaa minulle. Reilua. Mä kun luulin, että oltais jo lukiossa ja toi olisi jäänyt kauas yläasteelle. "Joo...No haluaisiko Joonas siitä vierestä yrittää" opettaja kysyy, ilmeisesti yrittäen pelastaa tilannetta samalla, kun minä hautaan pään käsiini ja yritän saada ajatukseni muualle äskeisestä nöyryytyksestä.

Ei sitten aiemmin tullut opettajan mieleen, etten oikeasti osannut vastata. "2π" kuulen Joonaksen vieressäni sanovan. "Hyvä, sitten tehdään tehtäviä sivulta 45" opettaja toteaa ja luokassa alkaa pieni puheensorina.

Räplään edelleen hermostuneesti pompulaa kädessäni, kun tunnen jonkun käden olkapäälläni. Käännän katseeni ja näen tuon minua äsken kiusanneen matikan maikan kasvot.

"Mä katsoin noita sun viime kokeita tossa ja ne ei nyt oo kovin hyvin mennyt" opettajaa aloittaa. Ihan kuin mä en itse olisi tietoinen, että viime kokeestakin pääsin läpi vain ja ainoastaan tuurilla. "Niin musta tukiopetus voisi olla fiksu ratkaisu." opettaja viimeistelee lauseensa.

Tämä tästä nyt vielä puuttui. Mulla on ihan hirveesti kaikkea ja nyt pitäis repiä aikaa johonkin tukiopetukseen? Kaipa se on silti pakko, jos haluan päästä läpi seuraavasta kokeesta. "Joo, millon se olisi?" kysyn opettajalta mahdollisimman fiksun kuuloisesti. En halua olla välinpitämätön häntä kohtaan. Hänhän vain ajattelee parastani...

"Kävisikö huomenna koulun jälkeen? Siellä on silloin muutama muukin." opettaja vastaa ja hymyilee minulle rohkaisevasti. Nyökkään vain vastaukseksi ennen kuin opettaja lähtee takaisin oman työpöytänsä luokse.

Käännän katseeni Joonakseen, jonka ilme on vähintäänkin kärsivä. "Ymmärrätkö sä tästä jotain?" kysyn häneltä, sillä tuo ilme ei todellakaan näytä siltä. "No mä luulin ymmärtäväni... Mutta en mä kyllä näistä tehtävistä mitään tajua... Miten se Niko muuten voi?" Joonas heittää vasta kysymyksen.

"Miten sen nyt ottaa... Sitä skitsofreniaa sille nyt epäillään aika vahvasti, eikä se sitä kovin hyvin ottanu. Se ei myöskään suostu syömään. Pelkään, et se on pian jossain vuodeosastolla sen takia" avaan Joonaksella tunteitani puhuen kuitenkin sen verran hiljaa, että kukaan muu ympärillämme ei kuule.

"Kuulostaa kamalalta. Toivottavasti se toipuu, se vaikuttaa kivalta tyypiltä." Joonas vastaa harmissaan. "Miten sä voit?" hän kysyy suunnaten kysymyksen tällä kertaa minuun. "Ihan ok. Aika paljon mietittävää..." vastaan vaisusti. En jaksa uutta saarnaa siitä, kuinka minun pitäisi ottaa yhteys lastensuojeluun tai jotain.

"Ymmärrettävästi. Muista vaan pitää huolta myös omasta jaksamisesta muiden ohella" Joonas sanoo ja katsoo minua vaativasti. "Joo, kyl mä muistan" vastaan väläyttäen pienen tekohymyn.

- - -

Koulupäivä meni huonosta alusta huolimatta ihan okei ja nyt olen matkalla - yllätys yllätys - sairaalalle. Lupasin Nikolle tulla käymään myös tänään, koska Iirollakaan ei ollut harkkoja, joihin tätä olisi pitänyt kuskata.

Kävelen pitkin sairaalan käytävää kohti Nikon huonetta, kun huomaan Heidin. Tai pikemminkin hän huomaa minut. "Joel", hän tervehtii minua hymyssä suin. "Moi. Miten Niko voi?" kysyn mielessäni koko päivän pyörineen kysymyksen.

"Sitä samaa. Jos saat sen syömään niin se olis hyvä, muuten ei mitään uutta." Heidi toteaa. "Eiks se vieläkään oo suostunut syömään?" kysyn vähän järkyttyneenä. Se jätkä on ollut pian kolme päivää syömättä. Heidi vain puristelee epätoivoisena päätään. "No mä teen parhaani" huokaisen ja jatkan matkaa. Voi Niko... Söisit nyt jotain.