The dark side of my mind |Noel|

17. Pitkästä aikaa

Availen varovasti silmiäni auringonvalon häikiessä niihin. Pitikin unohtaa pimennysverhot auki illalla. Onneksi nyt on sentään lokakuu eikä aurinko nouse klo 4 aamulla. Tai voiko tuota nyt edes aamuksi sanoa. Enemmän yötä, jos minulta kysytään.

Nousen hitaasti sängystäni ja noukin kirjoituspöytäni tuolilta siihen eilen jättämäni vaatteet. T-paidan toki vaihdoin mutta kyllä hupparia ja farkkuja voi käyttää useamman päivän peräkkäin.

Tänään olisi ensimmäinen päiväni koulussa monen viikon tauon jälkeen. Se kieltämättä jännittää aika paljon. En ole oikein tutustunut luokkalaisiini. Ja nyt monen kuukauden kuluttua lukion alusta voi olla hankala tutustua. Toisaalta taas toivoisin, että osalle luokastamme olisin ilmaa. Ja jos joku nyt ei ymmärtänyt mitä tarkoitan, niin kiusaajiani. Tomas, Aaro ja Eemil. He tulevat kyllä huomaamaan paluuni kouluun, ja sitä en odota innolla. Toisaalta voisin koittaa livahtaa Aleksin ja Ollin kanssa luokkaan, josko he eivät siten saisi tilaisuutta tulla naljailemaan minulle.

Yhtäkkiä kuulen oveltani koputuksen ja ennen kuin ehdin sanoa mitään siihen kuuluu Niklaksen ääni: "Tuutko syömään aamupalaa? Tai mä päätin jo että tuut kun tein sulle leivät." hän lisäsi toteamuksensa perään ennen kuin ehdin vastata edes kysymykseen. Hän puhuu aina niin nopeasti, etten ehdi edes reagoida ennen kun tulee jo seuraava kysymys tai selitys.

Hymyilen vähän veljelleni. Onhan se ihanaa huomata, kuinka joku välittää. "Kaipa mä sitten tuun."

- - -

"No niin. Tänään olis koulupäivä. Jännittääkö? Miten sun lukio muuten on alkanu? Ootko saanu uusia ystäviä? Vieläkö ne mulkut on samassa koulussa sun kanssa?" Niklas tulittaa erilaisia kysymyksiä heti minun istuttua aamiaispöytään. Vanhempamme olivat lähteneet jo töihin, joten Niklas halusi - tapansa mukaisesti - vastauksen jokaiseen elämääni koskevaan kysymykseensä. "Hidasta nyt vähän. En pysy kärryillä." naurahdan hänelle.

"Jännittääkö?" hän toistaa ensimmäisen kysymyksensä uudelleen. "Joo no kyllä vähän. En oikeen tunne mun luokkalaisia." vastaan todenmukaisesti ja näprään kädessäni olevaa leipää. En oikein tiedä pitäisikö minun kertoa Niklakselle kiusaamisesta. En haluaisi huolestuttaa häntä.

"Kyllä ne sut mukaan ottaa. Oot vaan hurmaava oma ittes ni kyllä sä kavereita saat." Niklas tsemppaa. "Niin no en tiiä... Mitä oon kuullu ni suurin osa pitää mua vaan outona. Koko maailma pitäis jos tietäis miks oon ollu pois." mumisen epämääräisestä. Kyllä mä olen lukenut nettiä ja keskusteluja siitä kuinka "skitsofreenikot on kummallisia ja väkivaltaisia". Onko tää nyt syy sille miks kaikki on aina kiusannut mua? Et olisin jotenkin kummallinen ja en osaa pitää sosiaalisia suhteita yllä.

"Hei, älä ajattele noin. Ei ne tiedä. Ja sellasten ihmisten jotka ei ymmärrä ei myöskään tartte tietää. Äiti puhu jostain tyypistä joka on käyny kattoo sua sairaalassa. Ei se sun kaa samalla luokalla oo?" Punastun hieman, kun Niklas vaihtaa aiheen Joeliin. Valitettavasti emme ole samalla luokalla.

"Uuuuu, sähän punastut" Niklas innostuu. "No enkä" sanon ja otan lasista kulauksen maitoa kasuaalisti, jotten vaikuttaisi niin läpinäkyvältä. "Kylläpäs. Meiän pikku Niko on ihastunu" Niklas jatkaa ja pörröttää hiuksiani ohimennen, kun kävelee täyttämään oman lasinsa lavuaarille. Minä senkun punastun koko ajan vain enemmmän. Hän kääntyy kasvot kohti minua virne kasvoillaan ja jää nojailemaan keittiötasoon.

"No, kukas se poika on joka mun pikkubroidin noin saa syttymään" hän heittää kysymyksen ilmaan. Meinaan tukehtua juomaani. Kuka kertoi että Joel on poika? En ole tullut edes Niklakselle kaapista. Vaikka arvelin hänen ottavan sen hyvin, en silti ole uskaltanut. Eikä minun ole toisaalta tarvinnut, koska suhteita minulle ei ennen tätä ole ollut. Ihastuksia kyllä, mutta siihen ne ovat jääneet.