The dark side of my mind |Noel|

15. Uusi arki

Joel

Aikaa on kulunut vain pari viikkoa, mutta asioita on tapahtunut enemmän kuin pystyn edes kuvitella. Tällä hetkellä istun psykiatrisen osaston kahviossa odottamassa Nikoa. Hänellä on tapaaminen psykiatrinsa Heidin kanssa. Niko tuotiin tänne pari viikkoa sitten, hänelle aloitettiin lääkitys, joka on alkanut vaikuttaa hyvin. Tai no nyt se vaikuttaa hyvin. Ensimmäisenä koitettu lääkitys oli täysi katastrofi. Se pahensi Nikon oloa entisestään ja sai kaiken lisäksi tämän kropan sekaisin. Nykyinen lääkitys aiheuttaa ainoastaan väsymystä. Onneksi.

Minun asiani ovat myös parantuneet. Ajattelin ensin, että sairaalaan joutuminen oli pilannut kaiken, mutta nyt olen kiitollinen, että se tapahtui. Sosiaalitoimi puuttui asioihin kotonamme. Iiro muutti asumaan isäni siskon luo, joka suostui ottamaan meidät molemmat. Minä itse sanoin, ettei hänen tarvitse ottaa minua taakaksi, mutta sairaala välikohtauksen jälkeen Minna vaati, että asun hänen luonaan ainakin näin aluksi. Matka kouluun on kohtalaisen pitkä meillä molemmilla, mutta bussit onneksi kulkevat hyvin. Ajattelin myös ehdottaa Minnalle muuttavani omaan asuntoon lähemmäs koulua heti kuin vointini paranee vähän.

Minnasta on ollut paljon hyötyä myös koulunkäyntiäni ajatellen. Hän auttaa läksyissä niin minua kuin Iiroakin. Hän myös puhui matikan opettajani kanssa. Yllätyksekseni jopa sillä haukalla oli empatiakykyä ja nykyään hän jopa kyseli tuntien jälkeen kuinka voin. Totta puhuen se on aika karmivaa ja joskus toivoisin hänen olevan jälleen se kaakattava akka, jona olen hänet tottunut tuntemaan. Okei, ehkä en siihenkään halua palata.

Ajatukseni keskeytyvät, kun näen Nikon kävelevän - tai no hyppivän - keppiensä kanssa minua kohti. Hän hymyilee harvinaisen leveästi tyypillisen suloista hymyään. Nousen ylös tuolilta halaamaan ja suukottamaan tuota otsalle. Tosiaan, seurustelemme nykyään virallisesti. Annan Nikon istua alas ennen kuin otan tuon kepit ja asetan ne nojaamaan seinää vasten taaksemme. Istun itsekin pöydän ääreen vastapäätä Nikoa.

"Mikäs sua noin hymyilyttää?" kysyn edelleen hymyilevältä poikaystvältäni. "Monikin asia. Mut just nyt se, mitä Heidi sanoi äsken." Kohotan hieman kulmakarvaani osoittaakseni kiinnostusta. "Mä saatan päästä kotiin parissa päivässä, jos mun vointi pysyy hyvänä." hän jatkaa ja valmiiksi leveä hymy sen kuin levenee entisestään.

"Oikeesti?! Sehän on mahtavaa!" totean riemastuen. "Tarkoittaisko se, että pääset takas kouluunkin?" esitän jatko kysymyksen ja huomaan Nikon ilmeen vakavoituvan.

Niko

Kysymys, jota osasin odottaa, mutta joka tuntui silti hirveältä. Koulu. Minun pitää palata sinne. Viime viikot ovat olleet rankat ja juuri nyt en kaipaisi yhtäkään ilkeää kommenttia ulkonäöstä, mielenterveydestä, luonteesta. Tiedän kiusaajieni tarttuvan heti kiinni kaikkeen mistä voivat minua haukkua. Olen ollut poissa ja tiedän saavani kuulla siitä. Kaiken lisäksi olen täysin avuton puolustautumaan. Jos en ennenkään ole ollut vahvoilla nyt olen kaiken lisäksi raajarikko. Vaikkakin onneksi vain toistaiseksi. Ei ollut kaukana, että olisin voinut saada pysyvän hermovaurion

"Hei? Niko? Mikä hätänä?" kuulen Joelin kysyvän ja ottavan minua kiinni käsistä pöytien yli. En ollut vielä kertonut hänelle kiusaamisestani. Hän kyllä tiesi minulla olevan pahoja itsetunto-ongelmia ja itsetuoisuutta, mutta ei me niistäkään oltu keretty paljoa keskustella. Pääasiassa oltiin keskitytty mun täällä saamiin diagnooseihin, lääkkeisiin ynnä muuhun lähiaikoina tapahtuneeseen.

"Ei mitään. Vähän vaan stressaa, miten pärjään koulussa näin pitkän tauon jälkeen." valehtelen näpräten samalla sormiani hermostuneena. Huokaisen helpotuksesta, kun selitys näyttää uppoavan Joeliin. "Hei ei hätää. Me keksitään jotain. Opettajat on ymmärtäväisiä ja mä voin auttaa sua" hän lohduttaa minua.

Naurahdan vähän "Sinä? Auttaisit mua koulussa?" kysyn huvittuneena. "No okei joo ehkä se ei toimi. Mut Olli ja Aleksi on sun kaa samalla luokalla. Tommikin on ykkösvuodella. Varmasti joku niistä on keskittynyt mua enemmän ja osaa auttaa." Joel selittää. Hyväksyn tuon strategian ja vaihdan aihetta ennen kuin jään kiinni valheestani. Tai no ei se kokonaan valhetta ollut. Kyllähän minua myös koulumenestykseni kiinnostaa.

- - -

Istun huoneeni sängyllä kuuntelemassa musiikkia. Joel oli lähtenyt hetki sitten ja saattanut minut huoneeseeni. Katson yöpöydällä olevaa kelloa, joka näyttää 8 illalla. En edes ole yllättynyt, kuinka kauan vietimme aikaa yhdessä. Hän käy katsomassa minua lähes päivittäin koulunsa jälkeen ja viipyy usein useamman tunnin.

Tietenkin olen iloinen siitä, mutta väkisinkin joskus mietin, olenko hänelle pelkkä taakka. Huono itsetunto ei yliajattelutaipumustani paranna ollenkaan, jonka takia vaivun usein iltaisin miettimään skenaarioita, kuten "mitä jos hän on kanssani säälistä" tai "olenkohan jo onnistunut pilaamaan kaiken".

Yritän karistaa ikävät ajatukset mielestäni ja kaivan yöpöydän laatikosta sinne laittamani vihon, johon alan raapustaa tunteitani sanoiksi. "Mitä kirjoitat?" kuulen kysymyksen olkani takaa. Tunnistan äänen ja säikähdän sitä hieman. "Sä et ole todellinen" vastaan kysyjälle kääntämättä katsetta tähän.

"Kuka niin sanoo?" Lume esittää toisen kysymyksen. "Kaikki" vastaan päättäväisesti. Miksi hän tuntuu niin todelliselta, vaikka hänen ei pitäisi olla. En ole moneen aikaan edes jutellut hänelle. Vilikin on kadonnut lähes kokonaan. Kunhan hän ei tule takaisin. Vili on ilkeä, Lume ei ole. Hän vain kyseenalaistaa kaiken tekemäni ja saa minut epäilemään itseäni.

"Sua pelottaa" Lume toteaa varsin tyynesti ja istuu vierelleni niin että voin nähdä hänen hahmonsa. Minua ärsyttää - ja totta puhuen myös hieman pelottaa - jutella hänelle. "Mun ei pitäis jutella sulle. Voin päästä kotiin. En halua et estät sen" vakuutan enemmän itselleni kuin Lumelle.

"En minä sitä estä. Eivät he minua näe. Tai niinhän sinä väitit" Lume sanoo ennen kuin kävelee takaisin taakseni. Miten se on mahdollista. Miksi minä näen ja kuulen jotain näin selvästi jos muut eivät voi? Mitä jos hän on todellinen? Okei rauhoitu Niko, nyt et ala tähän taas, hoen itselleni. Se on hallusinaatio. Mun aivot tuottaa sen. Mun on pakko päästä pois tästä paikasta mahdollisimman pian. Mä sekoan muuten. Vai oonko mä jo sekasin?

"Lopeta!" huudahdan itselleni. Tai lähinnä aivoilleni. Joku hoitajista käytävällä taisi kuulla sen, koska kuulen koputuksen ovellani. "Onko kaikki hyvin?" ovesta sisään kurkannut hoitaja kysyy. "Joo." vastaan, mutta koska hoitaja ei hievahdakkaan jatkan nopeasti tehdäkseni jutusta uskottavamman. "Puhuin vaan videopuhelua kaverille ja se heitti vähän liian rajun läpän" naurahdan muka hauskasti. En saa pilata mahdollisuuksiani päästä pois täältä. Haluan pois. Haluan perheeni luokse, kotiin, omaan huoneeseen.

Se taitaa mennä läpi, sillä nuori hoitaja nyökkää ja sulkee oven uudelleen. Ajatus täällä olemisesta alkaa voimistua ja minua alkaa harmittaa yhä enemmän etten voi olla kotona. On tämäkin noloa. 16-vuotias kokee koti-ikävää. Juuri nyt kaikki vain tuntuu niin voimakkaalta etten voi tunteilleni mitään, jonka seurauksena huomaan alkavani kyynelehtiä. Ehkä pitäisi koittaa nukkua ajattelen ja painan pääni tyynylle. Yritän saada ajatukseni johonkin positiiviseen. Huomenna voi olla parempi päivä. Tai ainakin voi toivoa, että on.

|| Pientä time skippiä ni päästään joskus eteenpäin tässä tarinassa. Nyt tuntuu et junnaa jotenkin paikoillaan ja mitään ei tapahdu, mutta toivottavasti nyt silti ei ihan tylsyyteen kukaan kuole. Mulla on ideoita jatkon suhteen, mutta kattoo mihin väliin saan ne järkevästi, ettei sitten toisaalta tuntuis liian hätiköidyltäkään... En oikein tiedä...?