The dark side of my mind |Noel|

7. Hämmennystä

Joel:

Istun levottomana sairaalan käytävällä. Jalkani tärisee vimmatusti, sillä stressitasoni ovat varmasti korkeammalla kuin ikinä ennen. Adhd ei myöskään auta tilannetta ollenkaan. Minun on pakko nousta seisomaan, sillä en vain yksinkertaisesti kykene enään istumaan paikoillani.

Ravaan edestakaisin penkin vierustaa lähellä Nikon huonetta samalla pureskellen kynsiäni, kun huomaan Joonaksen käytävän päässä. "Joel!" hän huutaa ja tulee halaamaan minua. Halaan häntä takaisin, jonka jälkeen istumme takaisin penkille. Tai ainakin yritämme. Minulle se tuottaa suunnattomasti hankaluuksia, sillä kehoni ei vain pysy paikoillaan.

Hoitajat olivat kyselleet meiltä erilaisia kysymyksiä Nikosta ja tämän käytöksestä. He myös kyselivät olemmeko huomanneet Nikon käyttäytymisessä jotain muuta kummaa, jolloin päätimme kertoa hänelle kaikki tietämämme tilanteet.

Hoitajat olivat olleet kovin kiitollisia avustamme ja pyytäneet meitä odottamaan vielä kärsivällisesti tuloksia johonkin testeihin. Ilmeisesti he epäilivät kyseessä olevan jonkinlainen huumeiden aiheuttama psykoosi reaktio. En ikimaailmassa haluaisi uskoa Nikon sekaantuneen huumeisiin. Hän vaikuttaa niin kovin viattomalta.

Istuimme vain hiljaa, kun Joonas avasi suunsa ensimmäisen kerran hoitajien lähdön jälkeen. "Mistä sä keksit alkaa laulaa sille?" hän kysyi minulta. "En mä tiiä. Se oli eka tapa, mikä tuli mieleen. Teen sitä toisinaan Iirolle, jos se panikoi jotain. Ajattelin koittaa, jos se toimis Nikollekin." Vastaan tälle hiuksiani haroen.

Joonas katsoo minua hetken ja alkaa sitten hymyillä. "No se oli hyvin keksitty" hän lopulta sanoo ja taputtaa minua olalle. "Mä en ees tiennyt, että osaat laulaa" hän vielä jatkaa. Raavin päätäni hieman vaivaantuneena "No en mä nyt varsinaisesti osaakaan..."

"Älä selitä. Sä lauloit ihan sika hyvin. Kyl mä tiesin et sä soitat kitaraa, mut wow. Oisit voinu kertoo, että osaat laulaakin" hän toteaa ja minua alkaa väkisinkin hieman hymyilyttää.

Kiusaamisen takia, en ole ikinä uskaltanut laulaa muiden kuullen. Joskus ala-asteen musiikin tunnilla minulle oli kerrottu, kuinka ääneni on kamala ja sen jälkeen en ole laulanut kenenkään kuullen. Tuntuu hyvältä, kun Joonas on eri mieltä.

Aika kului ja tuntui menevän ikuisuus ennen kuin hoitaja tuli luoksemme. "Niko Moilasen ystäviä?" hän kysyy katsoen meihin. "Joo" vastaan ja nousen välittömästi seisomaan. "Tulin ilmoittamaan, että häntä saa nyt mennä katsomaan. Kaikki näyttäisi olevan toistaiseksi hyvin, mutta odottelemme vielä muutamien testien tuloksia" hoitaja kertoo ja lähtee johdattamaan meitä kohti Nikon huonetta.

Pääsemme huoneeseen ja istumme Nikon sängyn vieressä oleville tuoleille. Minä hieman lähemmäs ja Joonas takaviistosti minusta. Niko näyttää todella rauhalliselta. Hoitajan mukaan rauhoittavien vaikutuksen pitäisi alkaa pian vähän lieventyä ja Niko saisi jutella kanssamme, mikäli olisi rauhoittunut.

Lääkepöydälle oli kuitenkin jätetty ruisku, jossa oli uusi annos rauhoittavaa, siltä varalta, että Niko alkaisi taas panikoida. Sen kerrottiin olevan varatoimi tilanteissa, joissa potilaan epäillään voivan olla vaaraksi itselleen ja pakko kai minunkin on se myöntää, että Niko tosiaan saattaa olla, jos samanlaista käytöstä jatkuu.

En vieläkään ymmärtänyt, miten hän oli edes päätynyt siihen tilanteeseen. Minun silmiini näytti, kun hän olisi puukottanut itseään, mutta miksi hän olisi niin tehnyt. Kaiken lisäksi hänen puheensa pelottivat minua. Ensin hän aneli olla tappamatta ja sen jälkeen kysyi, joko he lähtivät. Olen aika varma, että jos paikalla olisi ollut minun ja Joonaksen lisäksi joku muu, olisimme kyllä huomanneet kun hän poistui paikalta.

Havahdun jälleen ajatuksistani, kun ovesta ryntää sisälle kaksi aikuista. Asusta päätellen he eivät ole hoitajia. "Niko kulta" ruskea hiuksinen nainen sanoo itkuisesti ja halaa vieressään ollutta miestä. Nyt minä vasta älyän keitä he ovat. Nikon vanhemmat tietenkin. Miten en sitä heti tajunnut.

"Mitä sä oot tehny meidän pojalle" mies kysyy korottaen ääntään ja katsoo minua vihaisena. "En mä oo sille mitään tehny" yritän sanoa rauhallisesti, vaikka kyyneleet puskevat silmiini. Joonas huomaa sen ja päättää halata minua. Juuri silloin kuulen Nikon heikon äänen vierestäni. "Älkää huutako... Joelille" hän sanoo lähes kuiskaten. Hän ei edelleenkään ole avannut silmiään.

"Niko!" hänen äitinsä huudahtaa ja laskee kätensä poikansa olkapäälle, jota tämä kaikkien yllätykseksi hieman säikähtää. "Ä-Älä koske" hän käskee ääni väristen. Silloin myös hoitaja ilmestyy huoneeseen. "Mikäs täällä on tilanne?" hän kysyy ystävällisesti ja menee Nikon vierelle. Niko avaa silmänsä ja katsoo hoitajaa silmät suurina. "Et tuu lähemmäs!" hän huudahtaa ja riuhtaisee kätensä päänsä suojaksi, jolloin hänen kädessään ollut tippa irtoaa ja kilahtaa maahan..

"Otetaanpa nyt ihan rauhassa" hoitaja sanoo rauhoitellen. Katson ympärilleni ja huomaan kaikkien muidenkin olevan todella kummissaan Nikon käyttäytymisestä. "Mikä sulla oikein on? Sattuuko johonkin?" hänen äitinsä kyselee ihmetellen ja yrittää jälleen mennä lähemmäs poikaansa.

Me kaikki säikähdämme, kun Niko yhtäkkiä hyppää ylös sängystään. Jalkansa takia hän ei tietenkään pysy pystyssä vaan lyyhistyy lattialle huutaen - todennäköisesti kivusta. Saan Nikosta onneksi kiinni ennen hänen totaalista romahtamistaan, joten saan laskettua meidät sylikkäin kovalle lattialle. Niko tuskin kaipaa yhtään enempää kipuja kaatumisella, mitä hänellä jo on.

Niko itkee ja huitoo käsillään ympärilleen. Olen ihan shokissa. Mitä helvettiä tapahtuu? Ja mitä ihmettä minun pitää tehdä!? Istun vain siinä ja pidän Nikoa sylissäni. Hoitaja tulee luoksemme ja vaikka ensin olin ennakkoluuloinen varalta laitettuun rauhoittava ruiskuun, nyt olen kiitollinen, että sellainen on. "EN HALUU KUOLLA!" Niko huutaa samalla, kun hoitaja antaa hänelle rauhoittavat.

Hetken päästä Nikon keho rentoutuu ja yhdessä hoitajan, sekä Joonaksen kanssa saamme nostettua hänet takaisin sängylle. Nikon äiti on tarrautuneena mieheensä ja katsoo meitä aivan kauhusta kankeana. Olen itsekin kauhuissani. Mikä tuota niin kovin ihanalta vaikuttavaa poikaa oikein vaivaa?

Sama kysymys pyörii ilmeisesti myös Nikon vanhempien päässä, sillä hänen isänsä avaa jälleen suunsa. "Mikä meidän pojalla on? Tuleeko hän kuntoon?" hän kysyy äänen hajoillessa loppua kohden. Hoitaja ja huoneeseen mellakan aikana tullut lääkäri katsovat meitä hetken ennen kuin lääkäri avaa suunsa.

"Niin. No siis alunperin epäilimme jonkinlaista huumeiden aiheuttamaa psykoottista tilaa, mutta huumeseulat näyttävät puhtailta" lääkäri aloittaa. Huomaan pienen helpotuksen Nikon vanhemmissa. Olen itsekin ihan kiitollinen, ettei Niko käytä mitään huumeita. "Koska muutkin testit näyttävät normaalilta oma epäilyni on jokin psykoottinen häiriö. Ilman psykiatrin lausuntoa on mahdotonta kuitenkaan sanoa mitään varmaa. Sellainen häiriö on myös todella harvinaista näin nuorilla"

Kaikki vain olemme siinä ja katsomme lääkäriä. Ajatukseni harhailevat sinne tänne ja yritän käsittää tilanteen. Muistan kun joskus psykologian tunnilla oli mainittu jotain vakavista mielenterveyden häiriöistä, kuten skitsofreniasta. Olin jo silloin ajatellut, kuinka kamala sairaus se mahtaa olla. Nähdä jotain epätodellista, eikä edes ymmärtää sen olevan tarua. Ajatuskin saa selkäpiin karmimaan.

Katson sängyllä makavaa Nikoa. Tämä ei ole todellista. Hän on ihan liian ihana joutuakseen kokemaan tällaista. Enhän minä piru vie edes tunne häntä, mutta jos jotain tiedän niin sen, että olen aivan umpi ihastunut. Yritin sen ensin kieltää, mutta nyt en enää. Tämä kaikki saa minut tajuamaan, kuinka paljon välitän hänestä. Haluan hänelle vain kaikkea hyvää. Ja tämä. Tämä ei todellakaan ole sitä.

Jos mä vielä joskus saan tilaisuuden tutustua suhun kunnolla ja kertoa sulle mun tunteista niin mä oon ihan helvetin iloinen. Nyt mä kuitenkin haluan sun vaan olevan kunnossa. Ja jos vaan voin sen eteen mitään tehdä niin todellakin teen. Siitä sä voit olla varma.