The dark side of my mind |Noel|

19. Ei saa säikytellä

Niko

Miks aina minä, mietin itkiessäni koulun vessakopissa. Tottakai se oli pelkkä harha. Pelkkä harha, jonka seurauksena menetin tajuntani ja sain itseni vaikuttamaan entistäkin hullummalta muiden silmissä. Minun piti tehdä hyvä vaikutelma. Ensimmäistä kertaa ikinä olisin voinut saada ystäviä, mutta ei sitten. Sekin minun piti pilata. Tai itseasiasiassa Vili sen pilasi. Hän se minun ajatukseni oli sotkenut. On vaikeaa erottaa, ettei hän ole oikea. Olen yrittänyt tiedostaa sen, muttei se tunnu auttavan. Tilanteen tullen hän vakuuttaa minut olemassaolollaan. Miten hän voi olla niin aito minulle, mutta muille kuin ilmaa?

"Se on vähän kuin mun tehtävä" hän päättää vastata kysymykseeni saaden minut taas hieman varuilleen. "No mitä helvettiä sä nyt vielä haluat?" kysyn itkuni seasta vessakoppini oveen nojailevalta hahmolta. "En mä mitään halua. Mut etkö sä haluais?" hän ihmettelee ilkikurisesti. Nostan katseeni hämmentyneenä. Haluaisi mitä?

Ihan kuin hän olisi ajatukseni lukenut, Vili jatkaa lausettaan kuiskaten. "Sullahan on edelleen linkkari taskussa." Laitan käteni kuin automaattisesti tunnustelemaan taskuani samalla kun Vili valuu pois vessakopista omahyväinen hymy kasvoillaan.

Hiplaan veistä taskussani. Siellä se tosiaan olisi. Pitäisikö minun? EI. Sitä Vili haluaa, en minä. Koitan vakuutella lausetta itselleni, mutta lopulta kuitenkin otan veitsen taskustani. Tuijotan sitä pitkään. Minun ei pitäisi. Mitä Joel ja Niklaskin sanoisivat. Toisaalta olen jo valmiiksi pettymys, joten onko sillä enää väliä?

Käärin vasemman hihani kyynärtaipeeseen asti ja asetan veitsen iholleni. Tämä on oikein minulle. Olen epäonnistunut. Jälleen. Tämä olkoon rangaistukseni siitä huolesta, jota äsken aiheutin muille. Ja myös siitä, etten osaa ystävystyä.

Vedän painavan vedon käteeni. Huokaisen hieman kivusta ja nojaan päätäni taaksepäin. Miten tämä voi samaan aikaan sattua ja tuntua toisaalta niin hyvältä. Vedän vielä toisen kerran. Kolmannenkin. Jossain kohtaa tipun laskuista. Asetan veitsen uudelleen ja uudelleen iholleni ja olen vetämässä uutta viiltoa, kun kuulen vessan oven aukeavan ja Joonaksen äänen huhuilun: "Niko? Ootko täällä?".

Säikähdän niin paljon, että olen hypätä seisomaan samalla painaen veitsen aivan liian voimakkaasti iholleni. Parkaisen kivusta, jolloin myös linkkuveitsi tippuu kädestäni lattialle veri pisaroiden saattelemana.

"Niko?? Mitä tapahtui? Ootko kunnossa?" kuulen Joonaksen huolestuneen äänen nyt suoraan oman vessakoppini edestä. Jos olen vain hiljaa ja... "Mä tiedän että olet siellä. Avaa tää ovi tai mä haen opettajan paikalle." Joonas keskeyttää ajatukseni tomeralla äänensävyllä. En vieläkään päästä äänähdystäkään. Keskityn vain pitämään kyyneleet sisälläni, jotten alkaisi itkeä kivusta. Käteni polttelee ja vuotaa runsaasti verta, vaikka yritänkin peittää sitä painamalla kättäni viiltoa vasten. "Selvä sitten. Mä haen opettajan."

"EI" huudahdan Joonakselle sen enempää miettimättä. Se tästä nyt vielä puuttuisikin. Ylihuolehtivainen ja utelias opettaja tunkemaan nokkansa joka helvetin asiaan. "No niin mä aattelinkin. Sitten varmaan avaat itse tän oven mulle" Joonas sanoo vakavan kuuloisena.

Mietin hetken, mutta koska vaihtoehtoni ovat varsin vähissä päädyn napsauttamaan oven lukon auki. Käännän katseeni kenkiini ja yritän pitää verisen hihani peitossa. Näen sivusilmällä, kuinka ovi aukeaa ja Joonas astuu lähemmäs henkäyksen saattelemana.

"Voi sua..." hän huokaisee ja tulee halaamaan minua. Minä vain istun paikoillani piilotellen itkuisia kasvojani sotkuisten hiusteni takan.

Joonas:

Ei ole olemassa musertavampaa näkyä kuin itkevä itsetuhoinen ystävä. Vailla apua, jota ei halua pyytää. Kamppailemassa vaikeiden asioiden kanssa pelon kajastaessa silmistä. En tunne Nikoa hyvin, mutta haluan auttaa häntä. Joelin vuoksi tietenkin, mutta myös itseni vuoksi. Ei kukaan ansaitse elämältään niin paljoa kauheuksia, mitä olen jo muutamassa kuukaudessa nähnyt ja kuullut Nikon käyvän läpi.