The dark side of my mind |Noel|

12. Pikku potilas

Niko:

"Tässä olisi nyt nämä kyynärsauvat, että voidaan kokeilla kävellä." sinipukuinen hoitaja selittää tsemppaavasti. Ehkä vähän liiankin, jos minulta kysytään. En minä sentään enää mikään 5-vuotias ole.

Otan kyynärsauvat käteeni ja hivuttaudun lähemmäs sängyn reunaa. Lasken varovasti painoa ensin käsilleni ja sitten terveelle jalalle, jonka jälkeen olenkin jo lähes kokonaan seisomassa.

Nostan hymyillen katseeni hoitajaan, joka oli käskenyt edetä todella hitaasti ja jatko-ohjeita noudattaen siltä varalta, että jalassa alkaisi tuntua kipua sen liikkuessa. "Jos kipua ei tunnu niin voit koittaa ottaa pari askelta. Tietenkin niitä kyynärsauvoja vahvasti apuna käyttäen." hoitaja ohjeistaa.

Liikutan varovasti kipeää jalkaani sauvojen kera. Olen jo lähellä horjahtaa huonon tasapainoni takia, mutta vieressäni olevalla Joelilla on onneksi salamaakin nopeammat refleksit, sillä hän on heti pitämässä minua pystyssä.

"Varovasti", hän huolehtii tukiessaan minun ottamaa askelta. En voi ymmärtää, miten hän jaksaa käydä täällä päivät pitkät katsomassa minua. Hänellähän on koulua ja varmasti ihana perhe. Miksi hän pitää seuraa minulle?

Eihän minussa olee mitään... Eilenkin vain itkin hänen sylissään, koska onnistuin syömään. Kuinka säälittävä osaankaan olla. Olisi ollut parempi, jos olisin kuollut myrkytykseen niin kuin piti. En vieläkään tiedä, miten onnistuimme Joelin kanssa välttämään kyseisen kohtalon, sillä ainakin aikaisempina päivinä minulla on ollut varma tunne, että ruuat ovat haisseet myrkytetyiltä.

Havahdun ympärilläni käytävään hoitajan ja Joelin väliseen keskusteluun kuullessani oman nimeni. "...jos olet aivan varma asiasta?" hoitaja kysyy ja poistuu huoneesta saatuaan Joelilta myöntävän vastauksen.

Katson hämmentyneenä ympärilleni kohdaten lopulta Joelin silmät. "Mitä tapahtu?" kysyn tältä. "Ton hoitajan piti lähteä johonkin kiireelliseen leikkaukseen avustajaksi, joten se pyysi mua katsomaan sun perään sen aikaan ja auttamaan sut takaisin tohon sängylle ilman, että satutat itteäs" Joel selittää silitellen samalla hiuksiani.

"Kyllä mä siihen itsekin pääsen. Ei mun perään tarvi koko ajan katsoa." sanon hieman nolostuneena. Onhan se toisaalta ihanaa, kun kerrankin saa kokea jonkun välittämistä. En vain halua olla kenellekään taakka.

"Ei tarviskaan, mut mä haluan. Anna mun auttaa sua. Ettei nyt vaan vahingossakaan käy mitään enempää." Joel vastaa ja auttaa minut istumaan sängylle. Saanko sulaa tuon suloisuudelle. Kaikille ihanille sanoille. Huolehtimiselle. Auttamiselle. Noille siniharmaille kauniille silmille.

"Sä oot ihana" sanon ja lehahdan tulipunaiseksi tajuttuani, mitä sanoin. Tuon ei todellakaan pitänyt tulla sanotuksi ääneen. Ei varsinkaan nyt... Enhän mä ole tuntenut Joelia edes viikkoa. Tai olen, mutta en kunnolla. Olen mä häneen ihastunut, mutta ei mun sitä sille pitänyt kertoa.

"Nyt sä mokasit" kuulen jonkun sanovan ja käännyn katsomaan vieressäni olevaa henkilöä säikähtäen. "Joo. Luuletko oikeesti, että se tykkää susta" toinen ääni sanoo nauraen toiselta puoleltani. Hengitykseni nopeutuu ja minua alkaa huimata. "Tiedän", soperran vastaukseksi kyynelten puskiessa silmistäni.

"Hei!", kuulen huolestuneen äänen edestäni samalla kun tunnen katseeni käännettävän sinne. Joel oli kääntänyt pääni ja pitää sitä nyt käsiensä välissä minun vain tuijottaessa hänen silmiään. "So- So-ri. E-ei mun..." änkytän hädissäni kyynelten valuessa poskiltani. Joel kuitenkin keskeyttää epätoivoisen selittelyni painamalla sormen huulilleni.

"Älä pahoittele mitään. Et tainnu kuulla, mutta vastasin sulle, että samoin." hän sanoo hymyilevän ilmeen kera. Itse vain tuijotan hölmistyneenä ymmärtämättä, mistä me edes puhutaan. Olen liian hämilläni kaikesta. "Häh?"

"Säkin oot ihana" Joel sanoo ja silittää poskeani peukalollaan. Yritän prosessoida Joelin sanoja ja pikkuhiljaa suupieleni alkavat kaartua ylöspäin. Tunnen myös poskipäideni alkavan kuumottaa, jonka johdosta tiedän näyttäväni tomaatilta. "ja söpö" Joel lisää virnistäen, joka saa naamani helottamaan entistä punaisempana.

Herkkä hetkemme keskeytyy huoneen ovelta kuuluvaan koputukseen. Irrottaudumme toisistamme ja jäämme vain istumaan hölmön näköisesti vastakkain - minä sängylle ja Joel vastapäätä olevalle vierastuolille - hoitajan kurkatessa sisään.

"Tulin vain ilmoittamaan, että vierailu aika päättyy kymmenen minuutin kuluttua", nuori lettipäinen hoitaja ilmoittaa ja sulkee oven. Iloisuuteni haluttiin näköjään lannistaa ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.

"Pitäisköhän mun peitellä pikku potilas nukkumaan ennen kuin lähden?" Joel kysyy leikkisästi, ehkä jopa hieman flirttailevasti ja saa minut jälleen punastumaan. Sekä myös nauramaan minulle tyypillisellä hölmön kuuloisella tavalla.

Joel auttaa minut jalkani kanssa makuuasentoon, vaikka tietää minun itsekin osaavan sen tehdä. Hän taitaa tykätä leikkiä hoitajaa. Naurahdan hieman ajatukselleni. Pian hän asettelee peiton päälleni ja silittelee vielä hiussuortuvatkin pois naamaltani, minun vain maatessa ujosti hymyillen.

"Kiitos, ku jaksat mua." sanon varovasti. "Tottakai. Älä sä murehdi, etten jaksaisi. Koita vaan saada nukuttua" Joel vastaa edelleen silitellen hiuksiani. Minua alkaa väkisinkin haukotuttaa, sillä muistan äitini tehneen tätä minulle todella nuorena, kun yritti saada minua nukkumaan. Näyttävästi se toimii edelleen. Nyt vain eri ihmisen tekemänä.

"Öitä", kuulen Joelin kuiskaavan ennen kuin suljen silmäni ja vaivun näkemään unia.

|| Pitkästä aikaan täällä. En tiiä, mistä tällainen söpöily luku kumpuaa. Tuntuu, et elämä edelleen ihan sekaisin, mutta at least on vielä elossa... Ehkä itsekin kaipaisin jotakuta joka pitäisi huolta ja välittäisi niin sitten halusin edes hetken ajatella sellaista kirjoittamalla tätä. Toivottavasti tää ei ole ihan kamalaa luettavaa.