The dark side of my mind |Noel|

9. Soma hymy

Joel:

Istuskelen sairaalan käytävällä. Kello näyttää varmaan puoltayötä, mutta mitä siitä. Joonaksen isä oli hakenut Joonaksen kotiin jo tunteja sitten ja tarjonnut kyytiä minullekin, mutta sanoin olevani omalla kyydillä.

Joonas tunnisti sen valheeksi, mutta hetken asiasta juteltuamme sain hänet uskomaan, että pääsen kyllä täältä kotiin. Noh... Arvatkaa pääsinkö. En tietenkään. Ei bussit meille päin enää tähän aikaan kulje.

Eipä se toisaalta mua haittaakaan. Enemmän ehkä tän sairaalan henkilökuntaa. Mä en toki ymmärrä miksi. Jos mä istun käytävän penkillä niin, miten se ketään kiinnostaa. Sitäpaitsi ei mulla kotona tän parempaa tekemistä olisi. Joku hoitaja oli jopa sanonut, et Niko saattais vielä herätä tänään ja voisin ehkä päästä juttelee sen kaa, jos se vaan on sellaisessa kunnossa. Kovin pitkää aikaa tuskin saisin jutella, sillä tarvitseehan se lepoakin. Aika rankka yö ollut takana.

Vaikka onhan mullakin ollut kohtalaisen hektinen ilta, mutta kiitos insomnian, ei mua vielä väsytä ollenkaan. Tuskin saisin nukuttua sitäkään vähää mitä yleensä, jos en tiedä, mikä Nikolla on.

Ilmeisesti jotain skitsofrenian tapaista, sille epäillään, mutta eihän se vielä varmaa ole. Psykiatrin pitää kuulemma jutella sille ennen kuin voidaan sanoa mitään varmaksi ja se on mahdollista vasta, kun Niko on taas tajuissaan - ja rauhallinen. Yllätys, nukkuvaa potilasta ei haastatella.

Havahdun ajatuksistani, kun joku vaaleaan villa neuleeseen pukeutunut ehkä kolmekymppinen naishenkilö kävelee luokseni. Valmistauduin jo puolustautumaan, että olisin kyllä menossa kotiin, mutta bussit eivät valitettavasti kulje enää tähän aikaan. Yllätyksekseni se ei kuitenkaan ollut naisen asia.

"Hei. Sä olet vissiin Joel? Hokka?" nainen kysyy minulta. "Joo, olen" vastaan hieman hämmentyneenä. "Joo, no mä olen tosiaan Heidi. Nikoa haastatellut psykiatri. Sä olitkin vissiin auttanut Nikon tänne sairaalaan, niin ehkä mä voisin sulle nyt kertoa vähän tästä tilanteesta." nainen jatkaa minun vain nyökytellessä kuuntelemisen merkiksi.

"Nikolla tosiaan vaikuttaisi olevan aika paljon skitsofrenian oireita, vaikka tietenkin sen diagnosoimiseen tarvitaan pidempi seurantajakso, eikä asiasta voi olla vielä yhtään varma. Mä kuitenkin puhuin hänen kanssaan juuri äsken tästä asiasta ja niin kuin aika usein tällaisissa tilanteissa niin Niko suhtautui minuun vähän epäilevästi, eikä oikein haluaisi puhua minulle enempää. Sen sijaan hän oli ilmeisesti kiinnostunut juttelemaan sinulle."

Heidi kertoo ja ilmeeni vaihtuu heti vähän iloisemmaksi. "Sun ei tietenkään tarvi puhua Nikon kanssa mistään vakavasta, se on mun työni, mutta jos saisit sen ajatuksia vähän muualle tästä kaikesta niin se voisi olla Nikon terveyden kannalta tosi hyvä juttu. Saisi puhua jollekin turvalliselle henkilölle, kun skitsofrenia voi vahvojen harhaluulojen takia joskus saada aika pelokkaaksi ja musta tuntuu, että Nikollakin on tällaista."

"Joo. Mä luulen kanssa, että on, mutta en mä tiiä oonkohan mä se turvallisin vaihtoehto Nikolle?" sanon vähän epäröiden. Eihän Niko edes tunne mua juuri ollenkaan. "Tottakai mä haluaisin sitä auttaa, mutta jos sitä muutenkin pelottaa niin onkohan fiksua, että juuri mä meen, eikä vaikka Nikon vanhemmat?" kiirehdin korjaamaan, jotta en vaikuttaisi siltä, että koitan vältellä tilannetta, sillä todellakaan en yritä.

Heidi katsoo minuun hymyillen. "Teillä on kyllä kummallinen suhde toisiinne, kun molemmat niin kovin haluaa olla toisen kanssa, mutta luulee, että toinen ajattelee ihan päinvastoin." Heidi sanoo ja taputtaa minua olalle. "Niko ite pyysi sua." hän jatkaa ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan minun jäädessä seisomaan typerän näköisenä keskelle käytävää.

Katson Heidin perään hämmentyneenä. Pian ilmeeni muuttuu kuitenkin kirkkaammaksi kun sisäistän, mitä minulle juuri sanottiin. Niko pyysi mua? Kaikista maailman ihmisistä se haluu nähdä mut silloin kuin se on muutenkin ihan shokissa siitä, mitä se on just kuullu ja kokenu. En jää seisomaan kauemmaksi aikaa vaan lähden harppomaan sairaalan käytävillä kohti Nikon huonetta.

Ei aikaakaan, kun pääsen Nikon huoneen ovelle. Päätän koputtaa varmuudeksi, jotta en säikyttele tuota turhaa. Odotan hetken ja avaan varovasti oven. Niko nostaa katseensa käsistään minuun ja tuon kasvoille leviää soma hymy.

"Joel. Sä tulit!" Niko sanoo selvästi ilahtuneena siitä, että olen tässä. "Tottakai mä tulin. Sähän pyysit?" sanon tuolle hymyillen ja kohotan kulmakarvaani hieman kysyvästi. Huomaan Nikon poskille nousevan pienen punan, jonka hän yrittää peittää katsomalla toiseen suuntaan.

Kävelen hieman lähemmäs Nikon sänkyä pysähtyen tuolin viereen. Saman tuolin, jossa viime kerralla istuin. Erona vain se, että nyt minun ei ehkä tarvitse nousta tästä ottamaan Nikoa kiinni, sillä huomasin tuon jalkojen olevan sidottuna sängyn päätyyn.

Jokseenkin karua minun mielestä, mutta toisaalta. Hyvää he vain haluavat. Ei olisi tarvinnut hypätä paljoa enempää tuolle kipeälle jalalle ja seuraukset olisivat voineet vaatia isojakin toimenpiteitä tai aiheuttaa muita vakavia seurauksia. Niin ne lääkärit ainakin sanoivat.

Istun tuoliin ja katson Nikoon, joka on nostanut uudelleen katseensa minuun. Nyt kasvoillaan hieman surullisempi ilme. "Mä oon niin pahoillani." hän sanoo. Katson häntä ihmeissäni. "Mistä muka? Ei sun tarvi olla pahoillasi yhtään mistään." vastaan, sillä en oikeasti tiedä mistä hän pyytää anteeksi. Ellei sitten siitä, että on niin suloisen näköinen.

"Tarvii. Oon ollu sulle ihan kamala. Sä oot yrittäny olla mun ystävä, laittaa viestejä ja soittaa, ja mä oon vaan vältelly sua. Mua vaan pelotti liikaa, että se satuttaa mua. Mut oon silti ollu sulle ihan kauhee. Haluun vaan et sä tiiät, et mä haluisin olla sun ystävä. Jos se vaan antais mun olla." Niko selittää minulle ja kuulostaa siltä, kun puhuisi jostakin pahemman luokan sarjamurhaajasta. Niin pelokas on tuo ilmekin.

Jos en tietäisi, että todennäköisesti Niko näkee harhoja ja nuo uhkailutkin on vain niitä, olisin oikeasti huolissani.Tai olen minä nytkin, mutta eri tavalla. En voisi kuvitellakaan, mitä tekisin jos joku oikeasti uhkailisi Nikoa noin pahasti saaden hänet noin pelokkaaksi. Vaikka Nikolle se tuntuu todelta, niin kamalaa kun sen ajattelu onkin, niin nyt hän ei onneksi ole hengenvaarassa.

"Et todellakaan oo ollu kamala. Eikä se oo sun vika, että sua uhkaillaan. Kyllä sua saakin pelottaa, mut mä lupaan. En anna kenenkään tehdä sulle mitään pahaa" lohdutan ja lasken käteni Nikon käden päälle.

Niko katsoo kättäni, jolloin otan sen pois. Ehkä ei ole hyvä idea koskea häneen, kun viimeksi tuon äidin tehdessä niin Niko säikähti. Hyvin meni Joel... Aivoja saa käyttää, jos ne omistaa. Vaikka alan pikkuhiljaa kyseenalaistaa omistanko. "Sori" mutisen nolona, kun menin tyhmänä koskemaan Nikoon, vaikka tuo varmasti vihaa sitä.

"Ei haittaa. Se oli ihan kivaa" tuon brunette yllätyksekseni toteaa ja ottaa itse kiinni kädestäni. Katsomme toisiimme hieman hymyillen ja pieni puna leviää molempien kasvoille. Ja taivas se sopii Nikon kasvoille.

Itse näytän varmaan joltain ylikypsältä ryppyiseltä tomaatilta, mutta voi luoja. Niko näyttää varmaan maailman suloisimmalta noina kirkkaan vihreine silmineen ja hennosti punertavine poskineen. Kaiken kruunaa nuo ruskeat hieman korvien yläpuolelle ylettyvät hiukset.