The dark side of my mind |Noel|

13. Ongelmia itse kullakin

"Joel, tuutko sä?" Iiro huutaa eteisestä, minun penkoessa läpikotaisin huonettani. Siivoaminen ei lukeudu lempipuuhiini, jonka takia huoneeni on aina kuin kaatopaikka. Eipä toki sillä, että minulla olisi ollut myöskään aikaa siivota viime aikoina. Hyvä kun ehdin huoneessani käydä nukkumassa. Univaikeuksien takia siitäkään ei kyllä ole tahtonut tulla mitään.

"Joo! Tuun!" huudan Iirolle ja lähden kohti eteistä luovuttaen matematiikan kirjan etsimisen. Tänään pitäisi sitä paitsi mennä jälleen matematiikan tukiopetukseen. Opettaja niin nirhaa minut, kun saavun paikalle ilman kirjaa. No toisaalta nirhaa hän minut silloinkin, jos olen myöhässä tunnilta.

Kävelen Iiron kanssa kerrostalon portaat ja nostan hänet moponi kyytiin, jonka jälkeen nousen kyytiin itse ja lähden ajamaan. Ensin suuntaan kohti Iiron käymää ala-astetta. Se on kohtalaisen lähellä kaupungin lukiota, joten ei ole suuri vaiva heittää Iiroa kouluun, kun tuo menee sinne samaan aikaan kanssani.

- - -

"Et sitten ole sen vertaa viitsinyt panostaa, että voisit jaksaa ottaa kirjan mukaasi! SIetäisi jäädä luokalleen tuollaiset välinpitämättömät ja laiskat hulttiot, kun eivät ota mitään vastuuta yhteiskunnan asioista. Ette jaksa panostaa mihinkään ja lopulta päädytte yhteiskunnan hylkiöiksi ja sitten valitetaan, kun ei ole koulussa puututtu yksinäisyyteen.

Kyllä täällä oppia saisi, kun oma motivaatio vain olisi kohdallaan! Vielä kerran jos kehtaat tulla tänne tuolla asenteella, kun minä olen töideni jälkeen jäänyt pitämään tukiopetusta niin vannon, että saat ehdot koko aineesta!" opettaja saarnaa minulle. Minä vain seison kuunnellen hänen valitiustaan puoli korvalla.

Kyllä minä oikeasti yritän. Nikon kanssa meni myöhään, joten saavuin kotiin vasta yöllä. Olin umpi väsynyt, mutta pakotin itseni tekemään kaksi tuntia matematiikkaa. Ihan vain, koska oikeasti haluaisin kehittyä. Haluaisin saada jotain muutakin kuin nelosia.

"Mitä sinä siinä vielä seisot" opettaja tiuskaisi, kun edelleen vain seisoin hänen luokassaan. "Anteeksi." soperran toivottomasti ennen kuin lähden luokasta. Kuulen opettajan valittavan jotain perääni, mutten enää kuule kunnolla mitä.

Päätäni särkee ja kehossa tuntuu kummalta. Otan seinästä tukea toisella kädellä yhtäkkisen huimaamisen takia, mutta ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä tapahtuu, lyyhistyn maahan ja ilmeisesti menetän tajuntani.

Niko

Ne vainoo mua. Varmasti vainoaa! Sokeakin sen näkee. Ne tuli aamulla tänne mun vanhempien kanssa ja ilmoitti, etten saa mennä kotiin. Sen sijaan mut laitetaan johonkin "hoitolaitokseen" vai miksi ne sitä kutsuivat. Mäpä kerron, mikä se oikeasti on. Vankila. Ne sulkee mut johonkin muka "mun parhaaksi", eristykseen muista, ja lopulta tappaa mut. Oon niin varma siitä.

Joel ei ole vielä tänään käynyt. Enkä mä tiedä edes onko se tulossa käymään enää. Se sano, että tulis, mutta ei oo tullut. Yleensä se olisi tullut jo tunteja sitten. Mun vanhemmat ei suostunut auttamaan mua, kun anoin niitä pelastamaan mut. Nekin haluaa mun kuolevan! Mä en halua uskoa, että Joelkin haluaisi. Se on mun ainoa toivo. Sen on pakko auttaa.

"Ei se auta" sanoo Vili minulle. Vili on tuo kummajainen, joka uhkailee minua jatkuvasti. Tai en tiedä onko se hänen oikea nimensä, mutta minä kutsun häntä Viliksi. Se oli jotenkin sopiva nimi. En osaa selittää.

Minua alkaa itkettää. Itken sairaala huoneeni nurkassa lattialla. Tiedän, että hän on todennäköisesti oikeassa. Ei Joel minua auta. Hänellä on muutakin tekemistä. Vanhempani eivät auta. Ei minulla ole edes ystäviä. Olen tuhoon tuomittu! Mikä pahinta en edes ole varma, miksi kaikki haluavat tappaa mut. Toisaalta eihän sekään selvää ole, miksi Hitler tappoi juutalaisia. Ehkä kaikelle ei vain ole syytä... Mutta se ei poista mun kuoleman pelkoa ja kauhua.