One-shotteja ja lyhyitä tarinoita.
Edelleen pelkkää Oleksia, mun aivot ei pysty muuhun. Oleksi = ♡
Tää on toinen shottikirja. Se eka, From a kiss to the lips.. löytyy profiilista.
Muistakaa painaa tähteä jos tykkäätte!
En käytä varoituksia, mutta...
Mä rakastan sua. Ne oli ne kuuluisat kolme sanaa, joihin halusi epätoivoisesti saada saman vastauksen takaisin, kun ne oli saanut sanottua jollekin. Mä olin sanonut ne. Vahingossa. Siis sillä tavalla vahingossa, että ne oli tulleet ulos mun suusta ilman, että mä olin suunnitellut sanovani niitä. Paljastavani, että mä tunsin niin. Suoraan sydämestä ne kyllä oli tulleet. Mä en ehkä ikinä ollut sanonut mitään, mikä olisi ollut yhtä totta. Mä rakastin Aleksia.
Olin mä rakastanut sitä jo pitkään, mutta aluksi se ei ollut romanttista, eikä mulla ollut mitään tietoa siitä, että siitä olisi tulossakaan sellaista. Mutta pikkuhiljaa kaveruus oli muuttunut ystävyydeksi ja syventynyt siitä rakkaudeksi. Ja sitten vielä romanttiseksi sellaiseksi. Mun osalta siis ainakin.
"Mä rakastan sua" - mä olin huokaissut, halatessani Aleksia taas yhden rundin päätteeksi, molempien ollessa lähdössä omiin koteihinsa. Sitten mä olin tajunnut, mitä mä olin juuri sanonut. Mä en ollut uskaltanut edes katsoa sitä, mutta kai mä pienen hetken ajan jotenkin odotin tai ainakin toivoin, että se olisi sanonut sen mulle takaisin. Se ei ollut sanonut sitä mulle takaisin. Tai sanonut mulle mitään muutakaan. Se oli vain taputtanut mua selkään ja lähtenyt.
Muttei se ollut edes pahinta. Siitä ei ollut kuulunut sen jälkeen mitään. Ei mitään. Ei yli viikkoon. Ei yhtä viestiä. Puhelua. Mitään. Mä näin kyllä, että se kirjoitteli muiden kanssa. Kuulin, että se soitteli niille. Mutta ei mulle. Ei kertaakaan. Mä olin koittanut soittaa sille itse muutaman kerran, mutta koska se ei ollut vastannut, mä olin luovuttanut. En mä tietenkään halunnut sitä ahdistella.
Mua kadutti, että mä olin sanonut sen sille. Ja asian vielä pahemmaksi teki se, että se oli suhteessa. Mäkin olin. Olin ollut melkein niin kauan kun mä muistin. Mutta en mä voinut sille mitään, että mä olin rakastunut Aleksiin.
En mä ollut tehnyt sitä tahallani. Eikä meillä ollut ollut mitään sellaista. Pelkkää läheisyyttä vain. Porukka huuteli bromancea. Mutta mä olin rakastunut siihen pikkuhiljaa ja salaa. Myös itseltäni. Kunnes sitten yhden kerran mä olin ymmärtänyt sen ja heti perään mä olin suudellut Aleksia. Meidän hotellihuoneessa. Ja sen jälkeen pitänyt sitä mun lähellä koko yön.
Se tietous mun tunteista oli pamahtanut mun tajuntaan kun salama kirkkaalta taivaalta, ihan vain yhtäkkiä, kun me oltiin katsottu toisiamme. Mä olin uponnut sen silmiin ja nähnyt niissä kaiken sen, mitä mä ikinä halusin saada. Mä olin nähnyt mitä me voitaisiin yhdessä olla, enkä mä ollut ikinä tuntenut olevani niin onnellinen vain siitä, että mä saatoin vain olla toisen lähellä, koskea siihen ja katsoa sitä.
Silloin mä olin suudellut sitä. Se suudelma oli ollut pitkä ja hellä ja me oltiin maattu koko yö lähekkäin, melkein puhumatta, mä olin vain silitellyt sitä ja hellästi painellut suukkoja sen hiuksiin. Se oli ollut rauhallista ja ihanaa. Se oli hymyillyt mulle sitä sen maailman kauneinta hymyä ja me oltiin hymyilty toisillemme vielä seuraavana aamunakin, kun me oltiin herätty sylikkäin.
Mutta se yö oli jäänyt siihen. Se ei ollut toistunut, siitä ei oltu puhuttu ja joinain hetkinä mä miltei ajattelin, että se oli oikeasti ollutkin vain unta.
Ja nyt mä pelkäsin menettäneeni Aleksin. Se tunne viilsi mua sisältä ja sai mun sisuskalut kääntymään ympäri mun vatsassa. Mä voin pahoin. Mä en kestänyt ajatusta siitä, että mä menettäisin sen, koska mun oli vaikea edes ajatella, että mä olin joskus elänyt mun elämää ilman sitä.
Mä kiersin kehää mun asunnossa ja päätin lähteä ulos tuulettamaan mun aivoja, koska mä en saanut ajatuksiani kasaan ja mun pitäisi joka tapauksessa miettiä, kuinka mä etenisin mun elämässä tästä eteenpäin mun tunteiden vuoksi. Olisi Aleksin osa siinä sitten mikä tahansa.
Mä avasin oven ja seisahduin paikoilleni. Aleksi seisoi oven takana ja katsoi mua. Se otti mua kiinni käsistä ja veti mut halaukseen. Mä en ollut menettänyt sitä. Se oli siinä. Mun teki mieli itkeä onnesta.
"Mäkin rakastan sua" - se sanoi, kurotti mua kohti ja suuteli mua. Siinä oven suussa. Me halattiin pitkään ja katsottiin sitten toisiamme. Meidän ei tarvinut puhua vielä, katseet riitti. Mä ymmärsin sitä. Mä tiesin, ettei me voitu olla sen enempää. Vielä. Se painoi päänsä vielä hetkeksi mun rintaa vasten, ennenkuin se lähti.
Se oli ajanut yli 600km kertoakseen mulle ne sanat kasvotusten. Sen täytyi olla sillekin tärkeää. Se riitti mulle. Mä olisin sitä, mitä se ikinä tahtoisi mun olevan. Mä olisin mitä tahansa nyt, kunhan jonain päivänä mä saisin sen mun omaksi, kun aika olisi siihen sopiva ja asiat toisin kuin juuri nyt.
Mä suljin oven ja lähdin järjestämään mun elämää uuteen uskoon. Ensin mun pään sisällä ja sitten muutenkin. Koska ainoa mitä mä saatoin enää ajatella oli se, että nyt mäkin tiesin, että sekin rakasti mua.
Falling in love with someone that you had no idea you'd ever fall for, is the most beautiful kind of love. No forcing chemistry. Just a pure, special connection that is created all on its own.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Sanoja: 763
Tota.. vanha julkasematon shotti, mitä en ollu halunnu laittaa siihen ekaan kirjaan. Mut päätin julkasta sit kuitenki tähän väliin, että saan seuraavan stoorin alkuun. Toisinaan mä yritän kirjottaa jotain nättiä, mut vähän penkin alle se sitten kuitenkin menee.
