Yön Pimeässä

9 - Perhosia

Alma heittää minut myöhemmin kotiin. Hänen naamaltaan näkee, että hän varmaan aavistaa mitä aiemmin tapahtui muttei halua sanoa mitään.

Onko minun naamaani oikeasti noin helppo lukea?

Kotona törmään Suviin keittiössä. Hän on keittämässä teetä ja huomaa minut.

"Ai hei Elias, mä en edes kuullut kun sä tulit" hän sanoo ja sekoittaa pirtsakan keltaista mukiaan.

"Joo tulin ihan just. Missä isä on?" kysyn kun työhuoneestakaan ei kuulu mitään.

"Sillä on taas aika myöhään töitä, kyllä sä tiiät miten sillä joskus menee" Suvi vastaa.

"Aa okei" sanon, mutta ajatuksissani pyörii oikeasti jotain ihan muuta. En saa Jimin sanoja pois mielestäni. Mä ainakin tykkään susta oikeasti.

"Olitko sä taas sen sun kaverin kanssa?" Suvi kysyy kuin hän lukisi ajatuksiani taas. Tai sitten sen vain oikeasti näkee naamaltani.

"No siis joo" takeltelen hänen oikein menneelle arvaukselleen.

"Mikäs tän sun kaverin nimi on? Jos siis haluat kertoa" hän kysyy ja hörppää teetään nojaillen tiskipöytään. Hänen äänensävynsä perusteella hän on varmaankin jo arvannut että nyt ei puhuta vain kaverista.

"Jimi. Sen nimi on Jimi" sanon ja Suvi hymyilee minulle lempeästi. Kyllähän minä tiedän että Suvi tuntee Jimin koulusta, mutta esittää ettei tuntisi. Ja minä esitän etten tiedä että hän tuntee.

"No tosi kiva että sä oot saanu kaverin Elias. Sopeutuminen uusiin paikkoihin saattaa olla välillä tosi hankalaa" hän alkaa kertomaan ja päätän etten halua mitään terapia sessiota.

"Joo just niin. Mut mä aattelin nyt mennä suihkuun joten.." keskeytän hänet ja alan lipua kohti yläkertaan vieviä portaita.

"Joo tottakai! Mene ihmeessä" tämä vastaa ja hymyilee taas sitä lempeää hymyä hörppien keltaisesta teemukistaan.

*

Illalla sängyssä maatessa mietin, että pitäisikö laittaa Jimille viestiä. En edes tiedä mitä, mutta ihan muuten vain. Olisin halunnut jäädä sinne pidemmäksikin aikaa, mutta päätin kuitenkin tulla kotiin.

Viimeisimmät tunnit ovat tuntuneet kuin unelta. En ole varma että kun huomenna herään, onko kaikki tämä vain ollut unta.

En myöskään tiedä mitä me Jimin kanssa nyt ollaan, mutta yritän ajatella hänen sanojaan siitä miten meidän ei tarvitse edetä nopeasti.

Minusta tuntui melkein samalta silloin kun olin viikon kestäneessä parisuhteessa luokkalaiseni tytön kanssa yläasteella. Toisaalta tällä kertaa tämä tuntuu aidolta. Jimi tuskin käyttää minua vain näyttääkseen hyvältä ystäviensä edessä. Jimi vaikuttaa aidolta. Kuin suojamuurit hänen ympäriltään olisivat laskeutuneet. Ja hänen katseensa. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua niin. En edes tiennyt että sellainen katse olisi mahdollista.

Nukahdan ajatellen kaikkea tapahtunutta ennen kun kerkeän päättää pitäisikö minun laittaa Jimille viestiä vai ei. Toivon unissani että herään aamulla samaan todellisuuteen missä nukahdan.

*

Keskiviikko aamuna olen enemmän kuin onnellinen herätessäni samaan todellisuuteen.

Kun menen alakertaan näen isän juomassa aamukahviaan. Hän näyttää yhtä väsyneeltä kuin normaalisti ja on ihan omissa ajatuksissaan ennen kun huomaa minut.

"Huomenta" sanon ja avaan jääkaapin.

"Samoin. Eikös sinulla ala koulu ihan kohta?" tämä kysyy ja katsahtaa rannekelloonsa. Se on muistaakseni joku sukukalleus ja joku päivä isä varmaan antaa sen minulle ja ylistää miten se on kiertänyt sukumme miehillä iät ja ajat.