Yön Pimeässä

10 - Läheisyys

Isä on pistänyt taas melkoisen shown pystyyn kotona. Hän on siirtänyt keittiön pöydän keskelle olohuonetta ja asetellut siihen pöytäliinan jota en ole ennen nähnyt. Hän on myös kaivanut esiin perintö lautaset joiden reunat on kullalla koristellut.

Tulee mieleen ihan joku amerikkalainen ohjelma kun katson itseäni peilistä puku päällä ja kuvittelen itseni hymyilemään teennäisintä hymyä koskaan ruokapöydän ääressä.

Menen alakertaan ja näen isän vieraiden saapuneen. Pitkä blondi mies, Otto Lindberg on kuulemma yksi isän yhtiön suurista rahoittajista tai jotain. Sillä on mukanaan myös poika. Daniel Lindberg, se on minun luokallani. Melkein yhtä pitkä kuin isänsä ja kullan vaaleat hiukset perinyt.

Molemmat tervehtivät minua kättelemällä ja yhtä teennäisellä hymyllä kuin omalla naamallani oleva. Daniel katsoo minua päästä varpaisiin arvostelevan näköisesti vaikka minun isäni on Oton pomo. Toisaalta en edes tiedä onko sillä mitään merkitystä.

Istumme pöydän ääreen ja Otto ja isäni alkavat heti keskustella jostakin. Daniel istuu edessäni ja katselee minua oudosti.

"Mehän taidetaan olla samalla luokalla?" Daniel aloittaa.

"Jep, niin ollaan" sanon vähän liian kiusallisesti. Luulisi että olisin tottunut tällaiseen, mutta oikeasti ainoa asia jonka olen oppinut tekaisemaan on hymyileminen.

"Kiva että tässä pikkukylässä on nyt joku muukin varakkaasta perheestä" hän jatkaa ja en oikein ymmärrä mitä hän sillä meinaa. Ei me mitenkään muita korkeammalla olla.

"Niimpä" vastaan ja nyökyttelen perään.

"Sä et taida olla kauheen puhelias?" hän virnistää oudosti. Ja kyllä minä olen, en vain tällaisessa seurassa.

"No, oli vähän raskas päivä vaan ja olisin oikeestaan jo valmis menemään nukkumaan" valehtelen ja poika nyökyttelee vastaukseksi.

Ilta tuntuu uuvuttavan pitkältä ja toivon vain kokoajan voivani häipyä omaan huoneeseeni. Kaikki on liian formaalia ja Daniel vaikuttaa niin ylimieliseltä että tekee mieli huitaista.

Jossain vaiheessa isä päättää ottaa minut puheeksi.

"Joo siis Eliashan on kanssa samassa lukiossa kun Daniel. Sehän joutui vielä aloittamaan kesken lukuvuoden tämän muuton takia, mutta kyllä sen opinnot silti on hyvin sujuneet" isä selostaa. Hän puhuu minusta kuin jostain omasta saavutuksestaan.

"Niin, Elias, mitenkäs, oletkos sinä saanut kavereita täältä?" Otto kysyy minulta ja Jimi muistuu mieleeni, mutta koitan ajatella jotain muuta.

"Joo, kyllähän minä aika nopeasti löysin kavereita" vastaan.

"No sehän on tosi mukava kuulla. Danielilla kanssa on tosi paljon niitä kavereita kun se harrastaa sitä salibandia. Harrastatkos sinä Elias mitään?" Otto jatkaa. Hän puhuu niin raastavan hitaasti ja mukamas arvokkaasti että tekisi mieli laittaa tämä keskustelu pikakelaukselle.

"No en minä oikeastaan juuri nyt, kitaraa minä soitin Helsingissä, mutta nyt se on vähän jäänyt" vastaan. Yksi ainoista totuuksista joita olen tänään kertonut. Muuton jälkeen kitara vain jäi sängyn alle makaamaan ja en ole sitä sieltä noukkinut sen jälkeen.

"Ai, no sehän on harmi. Toivottavasti jatkat sen soittamista vielä" Otto sanoo.

Ilta on pitkä, mutta kun Otto ja Daniel vihdoin lähtevät, kiipeä portaat yläkertaan ja omaan huoneeseeni sanomatta mitään ja suljen oven.

Riisun kiristävät vaatteet ja menen makaamaan sänkyyni. Avaan puhelimen. Jimi on laittanut viestiä.

Jimi: Onks sulla huomenna menoa?