Puoli Tiessä

Etsin..

Kävelin pitkin tuttua hiekka tietä. Olin menossa puistolle, jossa näin ensi kerran Veronican. En tiedä oliko 'vainun' tai 'auran' jälki siellä mutta se oli kaikista varmin johtolanka. En tiedä miten koko homma toimii, eikä minulla ollut erityistä suunnitelmaakaan. Katselin vain mietteisäni vihreiden puiden latvoja, ja lehtiä jotka kasvoivat. Näin etanan ja pari kastematoa maassa, jotka yrittävät ylittää tietä. Ne olivat niin hitaita ja pieniä, että tuntui kun aika matelisi. Hetkinen...Tunsiko minä juuri, miltä noista selkärangattomista ötököistä tuntui? Pydähdyn ja katson taakseni. Ilmaväreilee ympärilläni. En nää sitä, mutta tunnen kun heikot laineet kulkevat lävitseni. Käännän katseeni askeleiden suuntaan, ja pään kääntö tuntui ikuisuudelta. Kun katseen saaminen kestäisi viisi minuuttia, vaikka tavallisesti vain käännät pään sekunneissa. Mies kävelee ohitseni ja katson hänen kulkuaan. Katson hänen peräänsä, tuntuu kun kaksi eri mielistä kannattajaa kinaa mielipiteestäsi. Mies menee nopeasti? Ei! Mies matelee eteenpäin! Häh?
Pyöritän päätäni ja yritän karkoittaa ajatukseni. Kun nostan pääni ylös, kaikki tuntuu menevän taas tavallisesti.

Nään puiston häämöttävän edessäni, ja huokaisen helpotuksesta. Matka tuntui raskaalta ja pitkältä, sen madon tunteiden lukemisen jälkeen. Tuntuu oudolta edes ajatella tekevänsä niin.
Päätäni alkaa vihloa, kun tulen lähemmäs keinuja ja sen vieressä menevää hiekka tietä. Haa, vainu/aura on vielä talella! Pää tuntuu jyskyttävän kun kävelen hiekka tietä pitkin Veronican taloa päin. Tai..Mitä siitä on jäljellä. Talon kohdalla on vain suuri, leveä kuoppa ja ympärillä on palanutta tietä ja metsää. Paikalla on rakennus miehiä ja joitain mittareita, mutta onnekseni ei poliiseita. En tiedä ,olisivatko he tienneet minusta ja Veronicasta. Mutta siltikin ihan yleisesti ottaenkin se tuo minulle mielen rauhan ,että poliiseja ei ole lähi ympäristössä. Pääni tuntuu palavan, mutta en tiedä olisiko se niin kuuma, että otsalla voisi paistaa kananmunia. Toisaalta minua ei myöskään huvita ottaa asiasta selvää. Alan kävellä ympäriinsä ,että löytäisin vainun/auran jota voisin jatkaa. Yritän olla herättämättä huomiota, mutta toisaalta he kaikki ovat töissä ,eivätkä keskity minuun. Olen metsän reunalla kun pääni tuntuu räjähtävän. Ilmeeni olisi varmasti kuvainnollinen, tuskan tuottaman virnistys materiaalin ansiosta, mutta yritän salata kipuni ja jatkaa matkaa.
Kuljen pientä polkua pitkin, joka on mikä kaunein, mutta en pysty keskittymään kunnolla kipuni takia. Haistan savun imelän tuoksun, ja pääkipuni alkaa jälleen pahentua. Puistossa minulla oli pää kipeä,talon rauniolla pääni paloi, polun kohdalla pääni räjähti ja nyt...Korvistani ja nenästäni alkoi vuotamaan jotain tahmeaa. Kosketan nenäni alle, ja sormiini tulee jotain punaista. Näkökenttäni alkaa sumentua, kun kuulen päätä huumavaa kiljuntaa. Kuvittelin tyttöjen kiljuvan, mutta tuo kuka kiljuikaan, oli poika. Horjahtelin pienen polun laidasta laitaan, ja tulin aukiolle. Katsoin ja näin vain mustat rauniot ja haistoin savun. Pian huomasin olevani maassa, ja näkö kenttäni sumentui.

"Herää Claudia herää!!" kuului ääni ympäriltäni. Naamani tuntui tahmealta ja kasvoilleni tippui pieniä pisaroita. Äänet kuuluivat ympäriinsä, eikä niistä saanut selvää ,että kuka sanoi mitäkin. En pystynyt hahmottamaan tai muistamaan missä olin, ja mitä oli tarkalleen tapahtunut. Joku alkoi ravistamaan minua, ja yritän sanoa hänelle, kuka nyt olikaan, että lopettaisi. "Hänen suunsa liikkuu!" kuuluu ääni aivan vierestäni. Hätkähdän rajusti säikähdyksestä. Yritän avata silmäni, mutta valo kirvelee suunnattomasti. Mumisen epämääräisiä sanoja ja kuulen ympäriltäni naurua. Ei ivallista naurua, vaan sellaista että olisin juuri herännyt kuolleista ja kaikki ovat ihan fiiliksissä. Kuolinko minä äskön? Rypistän kulmakarvani ja vieressäni oleva henkilö purskahtaa nauruun.
"Hän heräilee, hän todellakin heräilee" kuulen hänen sanovan.
Hetkinen..Tuo äänihän on tuttu! Pakotan itseni avaamaan silmäni ja katson hätääntyneesti ympärilleni. "Hei, easy down, kaikki on hyvin." Ja nään tutut kulmikkaat kasvot, pitkät tummat hiukset ja autuaan onnellisen näköisen tytön. "Veronica" ,kuiskaan hiljaisesti. "Jeij, sä tulit!" Veronica sanoo iloisesti mutta ironisesti. "Mä luulen et vaikka mä etsinkin teitä, te loppujen lopuksi löysitte mut." Sanon naurahtaen. Veronica pyöritti silmiään ja alkoi nauramaan. Hänen takanansa oleva poika nauraa, ja itkee samaan aikaan. En tunnista häntä, mutta samalla tiesin että tunnen hänet hyvin. "Niin siinä taisi loppujen lopuksi käydä", Veronica sanoo vahingon iloisesti.