Puoli Tiessä

Ykskolme aamu

Olin etsinyt tietäni kotiin, osa puillen... kolme tuntia. Olin varma, että saisin selkä saunan ja huudot päälleni astuttuani sisään, mutta talo oli hiljainen. Astelin keittiöön varovaisin askelin, ja pysähdyin kuuntelemaan ääniä. Taloa ympäröi rauhallinen hiljaisuus, joka sai iho karvani pystyyn. Odotin että kuuluisivat aavemaiset askeleet, huutoa tai oven avaus mutta mitään ei tullut. Katsoin pimeään keittiöön, ja juoksin valon katkaisijalle ja napsautin valot päälle. Ei ketään, eikä mitään vain minä. Mietin olivatko kaikki jo nukkumassa. Kävelin vanhempieni huoneen ovelle, ja huomasin oven olevan auki ja huoneessa pimeää. Pistin valot päälle, ja kumma kyllä sielläkkään ei ollut ketään. Paniikki hiipi selkääni pitkin ja huusin vaivalloisesti "Huhuu!" Kukaan ei vastannut. Missä vanhempani olivat? Entä sisareni? Menin keittiöön, ja näin sisareni kauniilla käsialalla kirjoitetun lapun "Lähdimme äidin ja isän kanssa mummolle syömään, palaamme myöhään. Terveisin Susan. Ps. Sopimuksemme pitää yhä, en sano heille poissa olostasi." Huokaisin raskaasti ja syvään. Katsoin kalenteriin ja siihen merkittyjä punaisia,isoja kirjaimia: mummon nimipäivä.

Olin helpottunut, ja järkyttynyt samaan aikaan. Ensinnäkin olin unohtanut mummon nimipäivä kutsut, ja toiseksi kuinka hyvä tuuri minun oli käynyt!? Pommit ja transsit ensin niskaan ja sen jälkeen TURVALLISESTI KOTIIN!? Mitä kettua? En silti valittanut, olihan kaikki kuitenkin hetkittäisesti hyvin. Surun vaalto valtasi kehoni, niin minulla oli hyvin, entä Veronica? Missähän hän on? Ja taas huoli myllersi mieltäni. Aivoni eivät kuitenkaan suostuneet yhteis työhön etsimisen kanssa, joten päätin mennä nukkumaan. Pysyisikö Veronica elossa huomiseen asti? Olikohan hänellä mahdollisuuksia selvitä siitä kaikesta? Oliko kukaan heistä elossa? Mietin samaan aikaan, kun kuuma vesi virtasi päälleni. Hiki,lika ja pienet veri jäljet haihtuivat viemäristä alas, kun mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Pyyhe päälläni kuljin rappusia ylös, kun ovi avautui äänekäästi takaani. Kuului kova äänistä puheen sorinaa, kun perheeni asteli sisään. "Ai, hei Claudia. Olet vielä hereillä..", isä totesi hämmästyneenä. "En ole saanut nukuttua", valehtelin heille käheästi. Ihmettelin, kuinka kovasti ääneni oli saanut rasitusta. Vaihdoin yö vaatteet, ja vaivuin sängylleni makaamaan. Kesti kauan, ennen kuin sain unen päästä kiinni..Ja kuten arvata saattaa, en saanut rauhaa sinä yönä

:Tumman hiuksinen poika, jonka olin työntänyt voimillani kohti seinää, juoksi hätääntyneesti jotain pakoon.
"Anton, minne me olemme menossa", kuului hyvin hätääntyneen tytön ääni. Kuului laukaus, ja pelko alkoi väreillä unessa. "S-sattuiko sinuun?" poika änkytti kovaan ääneen. "Ei.." tyttö sanoi vaisusti. Tyttö otti pojan kiinni, ja he juoksivat vierekkäin. Molemmilla oli pelokas ja säikähtänyt ilme. Veronica ja Anton, he juoksivat pimeässä metsässä. Molemmilla on haavoja, ja he juoksevat hengästyneinä. "Me olemme juosseet monta TUNTIA, meiltä loppuu pian voimat", Veronica huohotti. "Älä huoli olemme pian turvassa", Anton sanoi, vaikka tunsin ettei hänkään ollut varma. Pian edessä alkoi häämöttää talo, he juoksivat sitä kohti, se oli koko ajan lähempänä. Ja rysk, he iskeytyivät ovea päin...
Heräsin, kun huoneeni oveen koputettiin. Hikinen kroppani sinkoutui istuma asentoon ja ovi avautui. Äiti tuli sisään työ vaateissaan ja sanoi "Onko jo parempi olo? Pystytkö menemään kouluun?" En ymmärtänyt heti kysymystä, mutta vastasin kiireisesti tajuttuani "E-en vielä tänään." Äiti näytti ärtyisältä ,mutta nyökkäsi ja sulki oven. Hän petti isää! Yhtäkkiä vai tiesin ja tunsin sen, hän petti isää.
"Tarvitsen sinua, avaa ovi, auta minua!" kuului hätääntynyt, kova ääninen, tytön ääni. Veronica? En ajatellut mitään juoksin vain huoneesta, ulko-ovelle ja avasin oven. Ei ketään. Kun palasin sisälle ,ja kävelin portaita ylös , kun huomasin että koko perheeni tuijotti minua hämmennyksen vallassa. "E-en saanut henkeä", vastasin heikosti. Vanhempani vaihtoivat huolestuneet katseet, ja jatkoivat sitten toimiaan. Veronica, minun täytyy löytää Veronica, nyt!!

Söin vaivalloisesti aamupalaa, ja mietin mitä tekisin. Toki tunsin Veronican auran, mutta vain ,kun olin tarpeeksi lähellä oikeaa tapahtuma paikaa. Mutta ongelmana oli se ,etten muistanut kunnolla missä se mökki tai tontti oli. Enkä tiennyt tarkalleen missä se maantie oli jossa me erosimme, sillä sieltä saisi varmasti voimakkaan vainun. Vainun..Voiko sanoa niin? En tiedä, mutta tiesin etten voinut istua paikoillani ja odottaa. Menin huoneeseeni ja katson ympärilleni. Entä jos..Kaikki on vaan unta. Entä jos minulla on ollut vain pahoja harhoja ja kaikki on vaan silkkaa..Unta ja harhaa? Pelko ja epävarmuus saivat ilman tuntumaan hiostavalta. Hengitin syvään, sisään ja ulos kun lämpimät kyyneleet polttivat silmiäni.
Oli kulunut ..Viikko ja kaksi kokonaista päivää siitä kun tämä kaikki alkoi. Ensimmäinen viikko oli vain uusien tunteiden ja voimien käsittelyä. Parissa päivässä taas..olin muuttunut niin paljon, etten tuntenut itseäni, vaikka kuinka katsoin peiliä. Viikon aika olin saanut itseni timmimpään kuntoon, kun vuosien työllä. Tai ainakin siltä tuntui. Henkisesti..Olin romuna. Samalla osasin olla niin onnellinen siitä ,etten ollut yksin!
Mutta suurimmilta osin kysyin itseltäni vain:miksi minä?miten he tietävät? Miksi he tekevät näin? Miten selviän?
"Tuu etsimään meidät jukoliste! Äläkä itke, sä pistät mutkin itkemään. Tuo ruokaa. Ja uusia vaatteita ja niin.. Eiks ookkin cool juttu? Meille pystyy rakentumaan Empatia linkki!" ajatuksissani kuului. Veronican ääni oli yhtä selvä kun omat ajatukseni, se oli..Hyvin hämmenttävää. En tiennyt oliko se totta, ajattelinkohan vain? Epävarmuuden takia jäin vielä seisomaan paikoilleen ja aloin katsoa itseäni peilistä. Samat, yli rintojen menevät kultaisen vaaleat hiukset. Vaalean, haaleat vihreät silmät ja lasittunut katse peiliin. Valmiiksi pitkät ja tummat ripset tekit silmistä vakaat ja vahvat. Poskean ja kaulan tapeessa oli ohut ja pitkä viilto. En tiedä miten se oli siihen tullut, mutta se koristi kasvojani.
Vartaloni oli urheilullinen, en ollut malli vartaloinen, mutta sopivan naisellinen. Olin 170 cm pitkä, ja minulla oli inhottavan isot hartiat. Minulla oli päälläni vain yö vaatteet. Seisoin siinä pari minuuttia, kunnes otin vaatteet ja puin nopeasti ja juoksin ovesta ulos.

"Minulla on rahaa,vaatteita,vettä ja leipää mukana. En tiedä mistä etsiä, joten jos kuulet tämän..Niin auta mua. Mä etsin sut Veronica"