Arvet

4.

Ennustus pyörii päässäni koko päivän. En ymmärrä, mitä minun pitäisi tehdä. Lapset joita olen pelastanut täytyy siis säilyttää hengissä. Koodi heidän ranteissaan ei saa päätyä Hakijoille. Säntään uuden hälytyksen perässä huoneeseen. Ruudussa näkyy vastasyntynyt vauva. Mitä noin pieni voisi tehdä? Vauva kuljetetaan muovisen kuomun alla teho-osastolle. Hänet jätetään yksin. Sivuovesta pyörähtää sisään tumma, huputettu hahmo. Sekunnin kuluttua seison hahmon ja vauvan välissä. Hahmon käsi pysähtyy kuin seinään. Se alkaa vapista. Hahmo alkaa puhua epäselvästi.

"Älä sano että tää on totta." se sanoo. Ääni kuulostaa tutulta. Liiankin tutulta. Hahmo nostaa hupun silmiltään kuin hidastettuna. Totuus iskee minua kasvoihin juuri ennen kuin huppu valahtaa hahmon niskaan, ja vaaleat hiukset tipahtavat silmille. Siniharmaille silmille.
.
.
.

"Tää on ihan vitun paljon liikaa mulle just nyt." sanon valuen lattialle. "Sano ettet sä ollu hakemassa ton vauvan koodia?" jatkan hiljaa. Joona seisoo polvillaan edessäni. Hänen korvassaan on kolme lävistystä ja näen korvan takana tatuoinnin kulman. Joona katsoo minua kurtistaen kulmiaan.

"Mitä koodia? Tosta tulee uus kuolemanenkeli isona, ja mä tulin kattomaan sitä etukäteen." Hän sanoo. Huokaisen helpotuksesta. Sitten ymmärän asian. Jos lapsella on koodi, miksi hän olisi myös kuolemanenkeli? Päätän unohtaa sen hetkeksi.

"Joona? Tuu käymään mun luona, jooko? Mulla on ikävä sua." sanon nostaen katseeni lattiasta.

"Totta kai. Nytkö?" Joona sanoo hymyillen lämpimästi. Tunnen mustan aukon vetävän minua takaisin.

"Joo. Nähdään meillä." sanon ja annan imun kiskoa minut takaisin. Rämähdän tuoliini hymyillen onnellisesti. Hypähdän ylös ja hyppelehdin alakertaan odottamaan Joonaa.

"Ehkä se antaa mun nähdä sen tatuoinninkin..." kuiskaan itselleni kun oveen koputetaan. Vetäisen oven auki ja hyppään lämpimään syliin. Lämpö johtuu osaksi kylläkin punaisesta pitsiverkosta ihollani. Joonan kädet kietoutuvat alaselälleni.

"Moi." hän sanoo nauraen.

"No moi." vastaan. Menemme sisään ja katson Joonaa kunnolla. Hänellä on päällä mustat farkut ja rikkinäinen musta t-paita paksun mustan huppuviitan alla. Joona kiskoo viitan yltään ja heittää sen lattialle. Johdatan Joonaa kohti huonettani.

"Miten alakerrassa menee?" kysyn.

"Ei siellä... Paholainen istuu vankilassa ja mä yritän hoitaa hommiani. Miten sulla?"

"Pelastelen lapsia sellasilta Hakijoilta... se on pitkä juttu." Avaan oven huoneeseeni ja potkaisen nopeasti lattialla lojuneet vaatteet sängyn alle. Joona tipauttaa itsensä sängylleni ja kaadun hänen viereensä. Käännyn kyljelleni ja alan tutkia hänen tatuointiaan. Käännän hänen päätäön sivulle ja hän naurahtaa. Näen kuvion nyt kokonaisuudessaan. Se on ympyrä, jonka sisällä on siipipari. Toinen on valkoinen ja ehjä, ja toinen on musta ja repaleinen.

"Vau... se on tosi makee." sanon sivellen siipien äärirajoja sormillani. Joonan korvassa kimmeltää kolme korvakorua. Yksi musta, yksi valkoinen ja yksi hopea. Hän hymyilee.

"Kiitos. Se kuvaa vähän niinku meitä. Osaks rikki ja osaks ehjiä. Osaks kuolleita, osaks elossa. Ja osaks hyviä, osaks pahoja." Joona sanoo purren huultaan niin saakelin seksikkäästi. Pyöräytän itseni hänen lantionsa päälle. Näen hänen silmiensä tummenevan. Nielaisen. Liu'utan käteni hänen paitansa helmalle ja päästän sormeni hänen iholleen. Hänen itsehillintänsä vetelee viimeisiään.

.
.
.

Vavahdan hereille kuumien pitsien polttaessa ihoani. Makaan käsien ja jalkojen sekasotkussa lakanoiden ja tyynyjen alla. Nostan Joonan käden vatsani päältä ja nappaan paitani lattialta. Puen hiljaa päälleni ja nakkaan Joonan vaatteet hänen naamansa päälle. Hän murahtaa ja kääntää kylkeä. Katson kelloa joka roikkuu seinällä. Puoli yksitoista. Aamulla. Tai päivällä, miten sen nyt ottaa. Venyttelen käsiäni ja haukottelen. Viileä ilma tuntuu ihanalta polttavalla ihollani.

"Ah, viimein päätit herätä." levollinen naisääni sanoo. Pyörähdän ympäri. Eleanor seisoo takanai hehkeänä ja raikkaana. Oion hätäisesti hiuksiani.

"Miten työsi ovat sujuneet? Oletko pelastanut ihmisiä?" hän kysyy kävellen oviaukosta käytävään. Seuraan häntä suoristaen paitaani.

"Öh, ihan kivasti. Niillä lapsilla on ollut sellaisia numerokoodeja, ja sitten niitä on yritetty urkkia. Mutta aina kun olen astunut tapaukseen, ne Hakijat ovat tunteneet minut. Ja lähteneet pois." selitän nopeasti.

"Ne koodit ovat erittäin tärkeitä Unna. Niiden avulla löydämme heidät kun koittaa oikea aika." Okei. Minä pimahdan kohta näistä arvoituksista.

"Siinä voi kulua viikko, kuukausi tai viisi vuotta. Mutta usko kun sanon, sinä tulet huomaamaan sen." Eleanor kääntyy puoleeni. Hänen ilmeensä on neutraali.

"Ja vielä yksi asia", hän sanoo. Nostan päätäni hiukan ja katson häntä silmiin.

"Muistakaa suojaus. En halua tänne lapsia aivan vielä." Eleanor naurahtaa ja katoaa. Karahdan punaiseksi ja alan köhiä. Onneksi täällä ei asu muita... Talossa alkaa soida riipivä hälytysääni jonka tunnen jo liiankin hyvin.
.
.
.
Ööö... moi. Mulla on hyvä syy! Tai oikeastaan, eihän mulla ole. Mua hävettää kun te ootte joutunu ootamaan näin kauan. Nyt se on kuitenkin täällä! Lyhyenä ja ytimekkäänä, luku 4 :) Jatkan tätä tarinaa varmasti aina kun ehdin, sillä en vois antaa ittelleni anteeks jos tääkin loppuis kesken. Toivottavasti tykkäsitte!

Pysykää ihanina!

Aino xoxo ♡