Arvet

5.

*2 viikkoa myöhemmin*

Pyöräytän tuolin uuteen vauhtiin. Istun konehuoneessa tylsistyneenä. Kruunu painaa päätäni ja hiukset roikkuvat kasvoillani. Hälytyksiä tulee aina harvemmin. Joona on käynyt vain kerran. Nousen ylös ja lähden alakertaan. Minun on vaikea pysyä paikoillani. Päätän lähteä ulos treenaamaan. Siellä on pakkanen, mutta eihän se mitään haittaa. Kipaisen huoneeseeni hakemaan harmaat, paksut lökärini ja vaihdan päälleni myös valkoisen hupparin. Sidon hiukseni sotkuiselle nutturalle päälaelle. Hyppelen alas ja avaan puisen oven hitaasti. Kylmä viima iskee suoraan kasvoilleni. Annan oven painua vielä hetkeksi kiinni, kun vedän lenkkarit jalkaan. Nappaan naulakosta myös toppaliivin, etten jäätyisi. Avaan oven uudelleen ja annan sen paiskautua kiinni takanani. Hautausmaa on paksun lumihangen alla. Siellä täällä törröttää huonokuntoisia hautakiviä. Ainakaan nyt ei sada lunta. Hautausmaan reunalta lähtee kuusimetsä. Päätän suunnata sinne. Lunta on varmaan nilkkoihini asti. Pääsen metsän reunalle ja kuuntelen hetken hiljaisuutta. Ei kuulu yhtään mitään. Ryntään täydellä vauhdilla metsää päin. Väistelen kuusia ja niiden pitkiä oksia. Lumi ja oksat narskuvat kenkieni alla. Pian metsä alkaa muuttua. Puita on harvemmassa ja ne ovat enimmäkseen koivuja. Niissä on paljon oksia. Sisäinen lapseni ottaa vallan ja päätän kiivetä yhteen niistä. Valitsen korkean ja paksuoksaisen puun. Asetan jalkani alimmalle oksalle ja ponnistan ylös tarttuen ylemmästä oksasta kiinni. Oksat ovat liukkaita lumen takia mutta onnistun pysymään niiden päällä. Kiipeän nopeasti puun latvaan. Pienenä minä olin aina puissa. Ei väliä oliko se pihkainen kuusi tai heikko mänty. Hymyilen muistoille. Katselen ympärilleni. Näen metsän puiden yli hyvin, mutta en näe hautausmaata missään. Olen juossut syvemälle kuin kuvittelin. Sitten kuulen hiljaista puhetta. Kyyristyn puun runkoa vasten.

"Tähän suuntaan, idiootti. Se asuu tuolla päin!" pojan ääni sanoo.

"Älä huuda. Täällä voi olla joku." sanoo toinen, edellistä matalampi ääni.

"Joo-o, me ollaan keskellä metsää, täällä ihan varmasti on jotain vitun vakoojapuita!" Äänet tulevat pikkuhiljaa lähemmäs. Kumarrun katsomaan rungon taakse alas. Näen kaksi poikaa, toinen on arviolta 14 ja toinen ehkä 18. Heillä on molemmilla tummat hiukset ja mustat hupulliset kaavut. He ovat erittäin lähellä. He näkevät minut pian. Rukoilen, etteivät he katso ylös. Mutta silloin kohtalo puuttuu peliin. Oksa johon nojasin kädelläni rasahtaa poikki ja tippuu nuoremman niskaan. Molempien katse kääntyy ylös salamannopeasti. Paniikissa meinaan tippua oksaltani.

"Se on suojelusenkeli! Tää on liiankin helppoa." Vanhempi nauraa.

"Tee se loitsu! Se pääsee muuten pakoon!" Nuorempi huutaa ja lähtee kapuamaan ylös kohti minua. Apua. Hoen noite mielessäni, mutta se ei tunnu toimivan. Ikään kuin lapaluuni olisivat sinetöidyt. Kiipeän vielä ylemmäs ylimälle oksalle. Se on erittäin paljon liian ohut minulle. Poika saavuttaa minua. Ajatukseni lentelevät ympäriinsä paniikissa. Sitten jalkani luiskahtaa liukkaalla oksalla ja tipahdan alaspäin. Laskeudun selälleni alemmalle oksalle ja tunnen kivun humahtavan koko kehooni. Silmissäni näkyy tähtiä. Kapeat kädet tarttuvat käsiini.

"Tiputanko mä sen?" poika huutaa. Vanhempi murahtaa ja tunnen käden hellittävän. Halvaantuneilla raajoillani ei voi tehdä mitään joten tipun jälleen alemmalle oksalle. Saan oksasta kiinni oikealla kädelläni. Nuorempi hypähtää kevyesti viereeni virnistäen. Hän tallaa saappaallaan sormieni päälle ja saa minut hellittämään otteeni. Tipun jälleen monta metriä kivun vääntäessä sisälläni. Paiskaudun kovaa vanhemman päälle ja hän kaatuu maahan. Selkääni sattuu sanoinkuvaamattoman paljon. Poika kumartuu kasvojeni ylle hymyillen viekkaasti. Raivo nousee sisälläni ja yritän nostaa kättäni. Poika painaa sen takaisin maahan. Hän pyöräyttää minut mahalleni ja vetää käteni taakseni. Kylmä lumi painuu kasvoilleni tehden hengityksestä vaikeaa. Käännän pääni sivuttain.

"Mitä hittoa te teette? Mitä te haluutte musta?" huudan poski maata vasten. Paholainen on vankilassa, joten kuka minut nyt haluaa hengiltä?

"Kuule, typy", vanhempi sanoo riuhtaisten minut ylös hiuksistani "tätä kutsutaan kidnappaukseksi." Hän vetää pääni omaan olkapäähänsä kiinni. Riuhtaisen käteni irti ja potkaisen häntä haarojen väliin. Hänen otteensa irtoaa hiuksistani kun hän kaatuu huutaen maahan sukukalleuksiaan pidellen. Nuorempi poika hyppää alas puun oksalta jossa hän oli istunut hetki sitten. Huitaisen kyynärpääni hänen vatsaansa. Hän kuitenkin väistää ja hyökkää päälleni. Hänen nyrkkinsä viistää poskeani mutta ei osu suoraan. Potkaisen häntä polven alle ja hän kaatuu. Käännyn ympäri mutta törmään lämpimään rintaan. Kädet pyöräyttävät minut selkä häntä vasten ja terä painuu kaulalleni.

"Kuules tyttö... jokaisella on aina joku varmistamassa selustaa. Sen jutun sinä nyt unohdit." sanoo tumma ääni takaani. Tunnen veripisaran kihoavan kaulalleni. Muut kaksi nousevat hitaasti ylös ja kävelevät päät painuksissa luoksemme.

"Sori, Vee. Me mokattiin taas." vanhempi sanoo. Nuorempi nyökyttelee vieressä.

"Te olitte Anton ja Rafael vai mitä?" Vee nyökkää ensin vanhempaa ja sitten nuorempaa kohti."Ai jai... olen kuullut teistä muitakin juttuja. Noh, viedään Unna vain minne se kuulukin viedä."

"Kertokaa mulle ees keitä te ootte!" huudan epätoivoisena. Haluan tietää kuka minut kidnappaa.

"Me ollaan Hakijoita. Me muutetaan maailmaa. Me työskennellään sua vastaan." Veeksi kutsuttu sanoo. Vee nostaa terän ylös kurkultani ja nappaa kiinni ranteistani. Hän sitoo ne paksulla narulla yhteen.

"Miten meinaatte saada mut minne haluuttekaan? Mä en vapaaehtoisesti kävele." sanon kylmästi.

"Meillä on kyyti." Vee sanoo.

"Jaa. On siinä rohkeat erämiehet, ihanko autolla tulleet? Vai kenties helikopterilla..." selitän.

"Tukkikaa sen suu." Vee huokaa. Anton vetää taskustaan palan kangasta ja kiskoo sen suuni ympärille. Se maistuu ällöttävältä. Vanhalta tupakalta ja viinalta. Haju tunkeutuu varmaan ikuisesti nenäni perälle. Vee lähtee marssimaan metsän halki. Rafael pukkaa selkääni kun en liiku.

"Hihä ehn hiihu." totean erittäin selvästi kankaan takaa. Sitten maailma keikahtaa ylösalaisin ja jalkani nousevat ilmaan. Pääni mätkähtää Antonin selkään. Murahdan. Käteni roikkuvat myös Antonin selällä ja ranteitani kivistää jo naruista. Heilun puolelta toiselle Antonin kävellessä eteenpäin. Huokaisen raskaasti aina välillä. Nenäni alkaa jäätyä eikä sormissani ole edes tuntoa jäljellä. Hengitykseni lähtee valkoisina huurupilvinä taaksemme. Ajatukseni alkavat sekoilla jälleen.

Mitäs nyt?

Mitä tehdään kun ollaan kidnappattuna?

Mun sormet jäätyy.

Missäköhän Joona on?

Pääsispä Helvettiin, siellä ois ainakin lämmin...

Tajunnanvirtani katkeaa kun Anton päästää minusta irti ja tiputtaa minut maahan. Tömähdän takapuolelleni ja häntäluutani alkaa vihloa. Käännän päätäni ja huomaan puiden välissä seisovat moottorikelkat. Niitä on kolme ja ne ovat kaikki musta-tummansinisiä. Rafael mätkähtää viereeni vartioon. Anton ja Vee alkavat käynnistää kelkkoja. Pian ilmaan pärähtää moottorin ääni ja ilmassa alkaa haista polttoaine.

"Mä istun Unnan kanssa ja te saatte omat kelkkanne. Emme halua hukata sitä enää", Vee sanoo. Rafael kiskoo minut ylös ja törkkää Veelle. Vee hymyilee vinosti ja katkaisee puukolla narut ranteitteni ympäriltä. Hieron käsiäni yhteen.

"Mikhi hinä avahit hämä?" mumisen näyttäen ranteitani.

"Sun pitää pitää kiinni jostain kun me ajetaan. Istu mun taakse." Vee istuu etummaisen kelkan kyytiin. Seison hämmentyneenä paikoillani.

"ISTU!" Vee huutaa ja sekunnissa istun hänen takanaan. Otan epävarmana kiinni hänen nahkaisen kaapunsa liepeistä. Vee painaa kaasua ja kelkka hyppää eteenpäin. Vauhti meinaa tiputtaa minut kyydistä, joten kiedon käteni Veen ympärille inhoa tihkuen.

"Pidä vaan kiinni. Sä et saa kuolla. Vielä."
.
.
.
Heippansaa ihmiset ihanat!! Tässä ois sitten kunnon pitkä kappale hyvittelyks edellisistä surkeista kappaleista... uusia hahmoja siis pukkaa, mulla ei ollu aavistustakaan että tässä ois näinki käyny. Loppuratkaisu on kyllä jo tiedossa (aika hyvin) ;)

Pysykää ihanina!

Aino xoxo ♡