Arvet

9.

Unnan p.o.v

Makaan edelleen siinä hiekkakadulla, jonka pienet kivet painavat käsiäni. Sen hienoinen pöly yskittää minua, mutta olen vain niin väsynyt. Nämä tunteet rasittavat minua, ajavat minua kohti unta. Mutta en voi nukkua. Sillä samaan aikaan kaikki hirveät oliot päässäni huutavat minulle kamalia asioita, joita en olisi halunnut koskaan kuulla enää. Kuulen hiekan rahisevan jonkun jalkojen alla. Askeleet juoksevat lähemmäs. Sitten tumma varjo lankeaa päälleni peittäen auringon.

"Unna", Joona sanoo kumartuen alas."Oletko kunnossa?"

"Ei kun muuten vain makaan tässä keskellä tietä", kivahdan. Minua ärsyttää suuresti koko maailmankaikkeus juuri nyt. 

"Mikä sulla on?" Joona kysyy huolissaan.

"Mä en edes tiedä. Mun mieli taas temppuilee ja mä en vaan oo kunnossa. Anteeks." nousen istumaan katsoen maata. Minun teki mieli läimäistä päätäni jos se siitä tokenisi. Ehkä tarvitsen ammattiapua. Tai sitten vain Joonaa.

"Mutta, Maria sai valmistettua kynttilän, jonka tuoksu poistaa susta tulevan poltteen. Ja teki se jotain rasvaakin." sanon nostaen katseeni. Pikkupirut päässsäni katoavat omiin selleihinsä, jotka minä lukitsen tiukasti. Siellä ne saavat pysyä taas hetken.

"Eikä! Se on mieletön juttu!" Joona huudahtaa riemuiten. Hän nousee ylös seisomaan ja pudistaa vaatteensa hiekanmuruista. Hän tarjoaa minulle kättään. Minä tartun siihen ja hän kiskaisee minut ylös. Hän ei astu taaksepäin ja törmään hänen rintaansa. Kättäni polttelee ikävästi sillä Marian talon kynttilähuurut alkavat jo kadota. Joona huomaa sen ja päästää irti. Hän näyttää anteeksipyytävältä.

"Mennäänkö jonnekkin?" hän kysyy ja lähtee saman tien kävelemään. Kaipaan hänen kättään minun kädessäni. Kaivelen laukkuani ja saalistan voidepurkin käteeni. Tursotan kultaista rasvaa kädelleni ja tunnen sen viileyden kuin kylmä metallipala oisi painettu käteeni. Juoksen Joonan kiinni hieroen rasvaa käsiini. Aivan kuin upottaisin käteni ämpärilliseen kylmään vettä. Otan Joonaa kädestä kiinni odottavasti. Joona yllättyy ja katsoo alas käsiimme. Käden pitsit pysyvät  mustina kuin hiili. Pieni, ilon vinkaisu pääsee suustani. Joonan lämpö tasoittaa ihoni lämpötilan normaaliksi. Ilmassa leijuu viileä piparmintun tuoksu. Ristin sormeni Joonan sormien kanssa ja lähdemme jälleen kävelemään. 

.

.

.

Joonan p.o.v

Unnan käsi kädessäni tuntu mahtavammalta kuinennen, sillä tiesin etten satuttanut häntä. Oli hienoa tietää, ettei kosketukseni sytyttänyt hänen ihoaan palamaan. Tiesin, ettei Unnan suojelusenkelinä kuulunut olla Helvetissä, edes Alérassa. Joten päätin viedä hänet hänet treffeille. Maahan. Pysähdyn ja Unna tekee samoin katsahtaen minua hämmästyneenä. Sytytän liekin maahan ja kuiskaan tutut sanat, jolloin siipeni kasvavat selästäni. Unna hymyilee ja tekee samoin. Vedän Unnan liekkiin perässäni ja se tempaisee meidät ylös maan päälle.

"Mihin me olemme menossa? Tai siis, missä me tarkkaan ottaen edes olemme?" Unna kysyy katsellen ympärilleen. Seisomme pienellä kujalla, jossa on haisevia roskapönttöjä. Kissa sähisee meille niiden takaa.

"Emme voineet vain ilmestyä tyhjästä vilkkaalle kadulle." Ktistamme siipemme näkymättömiksi ja astumme kadulle. Aurinko paistaa kirkkaasti ja ympäriltämme kuuluu sulavaa ranskan kieltä.

"Mitä..? Olemmeko me oikeasti Ranskassa?" Unna kysyy hymynkare huulillaan. Äskeinen tyhjä katse on jo poissa. Nyökkään. Seisomme pienen ravintolan edessä. Sen metallinen portti on tummunut, ja ulkopöydillä on punavalkoruudulliset liinat ja kynttilät. Tunnelma on erittäin ranskalainen.