Arvet

8.

Aidan p.o.v

Lekottelen isossa, pehmeässä nojatuolissa. Tila on täysin hiljainen. Normaalisti kuulisin sydämeni sykkeen tai kellon tikityksen, mutta Paratiisissa ei ole aikaa. Minä en ole enää elossa. Vieressäni nököttää pöytä, jolla on ruokaa laidasta laitaan. Minä en kuitenkaan syö. Ruoka on oudon värikästä ja kaikki näyttää muoviselta ja liian täydelliseltä. Ne eivät näytä maan ruualta, vaan huonolta kopiolta. Maku on varmaan herkullisin ikinä. Mutta minä en tarvitse ruokaa. Se ei tee sielustani pidempiaikaista. Katson alas käsiini. Ne ovat kuin vettä, kimaltelevaa ja kirkasta. Jos tarkennan katseeni näen kuitenkin ihoa ja verta. Ruumiini siinä kunnossa missä se lopetti elämänsä. Katson rintakehääni, jossa sieluni hohtaa. Pidempiaikainen sielu hohtaisi vahvoissa ja kirkaissa violetin, pinkin ja oranssin sävyissä. Minun keskiluokkaa lyhytaikaisempi sieluni on hailakan sininen. Se haalenee päivä päivältä. Kun se muuttuu samanlaiseksi kuin ruumiini, minä katoan. Pyhimyksien ja sankarien sielut ovat kultaisia tai hopeita. Benin sielu on tumman violetti. Hän pysyy täällä pidempään. Ihmettelen, miten pääsin Paratiisiin. Petturina minut olisi kuulunut tuomita Kärsimyksien kentälle. Ovi aukeaa ja päästää sisälle valoa. Paratiisia ympäröi suoja. Kuin sumua, joka vääristää Helvetin punaiset liekit vihreäksi maaksi ja auringoksi. Ben astuu sisään häikäsevän sielunsa kanssa. En tiedä, mitä niin hyvää hän on elämässään tehnyt että hän sai tuollaisen värin. 

"Hei. Saanko syödä tuosta jotain?" Ben hymyilee ja kävelee pöytää kohti. Nyökkään ja hän alkaa mussuttaa suklaakakkua. Sen värit vääristyvät silmissäni liian täydellisiksi, kuin ne olisivat piirroskuvia. Ruuan ei kuuluu näyttää siltä. Nyrpistän nenääni hieman. Katselen Benin kuolinruumista. Siinä on paljon mustelmia, sillä han tipahti alas kalliolta, josta Kuolon korppi löysi hänet. Se raateli hänen kasvonsa. Värähdän ja keskityn vain hänen sieluunsa. Siinä kiertelee jopa hopeisia nauhoja.

"Ben, mitä sä teit että sä sait tollasen sielun?" puuskahdan kateus kuultaen ääneni läpi. Ben katsahtaa ylös. Hän naurahtaa.

"No, tuota... Sanotaanko nyt että mä pelastin pari ihmishenkeä."

"Montako? Ja miten?"

"Öö... parisataa." Silmäni pyöristyvät. Miten hemmetissä hän on sen tehnyt?

"Mä estin yhden kouluammuskelun. Mulla oli kaveri, joka oli kaikkien huomaamatta masetunut ja psykoottinen, mutta mä onnistuin jotenki saamaan sitä selville. Ja yhtenä aamuna mä näin kun se toi kouluun pistoolin ja suostuttelin sen antamaan sen mulle. Se oli niin sekasin että jopa totteli. Ja sit mä soitin hätäkeskukseen ja nyt se ilmeisesti makaa jossain psykiatrisella osastolla tutkittavana."

"Vau", mutisen. Ben hieroo niskaansa.

"Miksi sun sielu on noin vaalea?" hän kysyy sitten. Nielaisen hiljaa ja mietin miten vastaisin.

"Sanotaan nyt vaikka että mun lapsuus ei ollu helpommasta päästä. Mun biologiset vanhemmat jätti mut kolmevuotiaana yksin rannalle eikä koskaan palannu. Mä asuin ensin perhekodeissa ja sit sijaiskodeissa myös. Ne kodit oli aina pahimmat mahdolliset. Koska kukaan ei tiennyt mitään musta enkä mä muistanu ku etunimen ja iän, mut sijotettiin vaan mihin sattuu. Oli alkoholisteja, hyväksikäyttäjiä ja pahoinpiteleviä. Mä en ymmärrä miten ne ihmiset laitto mut niihin perheisiin. Nukuin tyyliin lattialla huovan kanssa. Kun mä vanhenin mä aloin kapinoida ja karkailla. Eikä mua kiinnostanu tippaakaan mitä mä tein mun sijaiskodeille. Mä poltin yhden ja potkin yhden auton pilalle. En mä ketään tappanu, onneks. Sitten musta tuli kuolemanenkeli ja mun biologiset vanhemmat sai mennä Karkotuksen kentille kärsimään. Ja mä olin iloinen." lopetan nyyhkäykseen. Tuntuu hirveältä sanoa se kaikki ääneen jollekulle.

"Sitten täällä olitte te kaikki ja te ette tienny mun menneisyydestä mitään. Mä alotin uudestaan." sitten Ben nousee ja halaa minua. Se tuntuu niin yllättävältä ja silti tutulta. On kulunut jonkin aikaa kun viimeksi halasin jotakuta. Liian pitkään.

"Mennäänkö johonkin?" Ben ehdottaa ojentuen takaisin ylös. Hänen lämpönsä katoaa. NYökkään ja lähdemme ulos. Aurinko, jonka säteet ovat luonnottoman suorat ja symmetriset loistaa silmiini. Nenääni tunkeutuu kukkien imeläinen tuoksu. Nurmikko loistaa tasaisena, kuin kynsisaksilla leikattuna jalkojemme alla. Ilmassa kuuluu tasainen linnun vihellys. Ben tarttuu kätteeni ja alkaa muuttaa paikkaa. Paratiisia voi muuttaa halujensa mukaiseksi. Mutta teennäinen täydellisyyys seuraa sinua kaikkialle. Värit ja hajut sekoittuvat yhteen ja muuttuvat pyörteeksi joka pyyhkii sumun puhtaaksi. Ben alkaa maalata siihen harjoitussalia. Senkin muodot ovat liian tasaiset ja hien haju on vääränlainen. Mutta se on parempi kuin kamalat kukkaistuoksut. Ben luo eteemme patjan jolle me istumme. Se tuntuu niin pehmeältä. Suoraan edessämme olevalla seinällä on suuri valkokangas.

"Ajattelin, että voitaisiin pitää muistoesitys. Näytetään lemppareita", Ben sanoo. Täällä on mahdollisuuus heijastaa muistoja muiden nähtäviksi. Ben aloittaa ja laittaa kankaalle muiston hänen ensimmäisestä jäätelöstään. Näemme kaiken hänen silmillään. Hän katsoo jäätelötötteröä ja nauraa kihertää hiljaa. SItten hän ottaa ensimmäisen haukun ja jäätelö tipahtaa maahan. Pikku Ben alkaa itkemään sydäntäsärkevästi. Näemme kuinka hän kumartuu maahan ja yrittää kaapia jäätelöä takaisin tötteröön, mutta se sulaa hänen sormiinsa. Nauran hiljaa. Muisto katkeaa ja Ben katsoo minua odottavasti. Mieleeni tulee yksi päivä, kun näin ensimmäistä kertaa lunta. Keskityn muistoon ja näen sen heijastuvan taululle.

 Istun ikkunalaudalla yksin kyyneleitä poskillani. Sen hetkinen huoltajani, joka oli hullu kissatäti, oli heittänyt ainoan leluni roskiin. Se oli vanha, pieni posliininukke. En muista mistä olin saanut sen. Katselin ulos kun yhtäkkiä taivaalta alkoi leijailla valkoisia hiutaleita. Se on ensimmäinen muistoni lumesta. Olin silloin neljävuotias. Painan käteni ikkunalasiin ja katselen lumoutuneena ulos. Hiutaleet eivät edes pysy maassa, vaan ne sulavat heti pois. Mutta katselen vain sitä, kun se tippuu taivaalta äänettömästi kohti maata. Lumihiutaleen lyhyttä elinkaarta. Avaan ikkunan hiljaa ja hyppään ulos. Päälläni on vain vanha kesämekko. Jalkani jäätyvät, mutta minun on pakko koskea lumihiutaleeseen. Ojennan pienen käteni napatakseni sellaisen. Yksi jää kouraani ja kumarrun tuijottamaan sitä. Ihailen sen tähtimäistä muotoa ja puhdasta väriä. Minä en ollut koskaan niin puhdas. Katkaisen muiston sillä tiedän mitä sitten tapahtuu. 

"Miksi lopetit kesken?" Ben kysyy pettyneenä.

"Tuon jälkeen ei käy mitään hyvää." vastaan. Ben nostaa kätensä olkapäälleni. Hän katsoo minua säälivästi. Minulla pimahtaa.

"ÄLÄ KATSO MINUA NOIN!" huudan ja nousen ylös. Raivon kyyneleet valuvat poskilleni. 

"Koko hemmetin elämän ajan kaikki aikuiset ovat katsoneet mua noin! Ne säälii, mutta eivät tee asialle mitään! Ne näkee miehen lyövän mua mutta kääntävät silloin päänsä pois! Se hiton katse ei auta mua yhtään!" Ben nousee ylös myös ja katsoo minua silmiin. Ilman sääliä. Vain huolestuneena. Tuntuu tyhmältä käydä tämä keskustelu, sillä minä olen jo kuollut. Kukaan ei voi enää katsoa minua niin, paitsi tietysti Ben.

"Anteeksi." mutisen ja katson maahan.

"Eipä mitään. Tuuleta vaan tunteitas", Ben sanoo. Huokaisen. Ben tarttuu taas käteeni ja alkaa maalata uutta maisemaa. Hän lisää huoneen keskelle nuken. Se on vielä tyhjäkasvoinen ja tylsä.

"Tee sille kasvot", Ben kuiskaa. Mietin hetken. Minä keksin monet kasvot jotka hauaisin mukiloda. Päädyn kuitenkin kaikkein kovimmin satuttaneisiin. Biologiseen isääni. Muistan nyt miltä hän näyttää. Se tulee mieleeni heti. Tummat, paksut hiukset, siniset silmät, hieman paksu vartalo, kapea nenä ja pienet huulet. Ben katsoo vierestä kun maalaan nukelle kasvot, joita vihaan eniten. Äitiäni en halua lyödä. Hän sentään joutui synnyttämään minut vasten tahtoaan, 17-vuotiaana. Se oli syynä minun jättämiseeni. Aivan kuin joku olisi kertonut minulle sen juuri äsken. Olen ollut tyhmä. Viha paisuu sisälläni ja hyökkään nuken päälle. Se tuntuu sormissani aivan oikealta ihmiseltä. Se on kuitenkin liian veltto ja liikkumaton. Kaadun maahan sen päälle ja puran vuosien vihan sen nukenkasvoihin. Murran nenän, ja varmaan pari muutakin luuta. Vaikka eihän nukella luita ole. Se kuitenkin tuntuu siltä. Lyön ja potkin ja raastan tuota elotonta tavaraa kauan. Sitten minuun alkaa sattua. Joka paikkaan. Katson alas rintakehääni ja näen sieluni hiipuvan vaaleanharmaaksi. Kauhistuneena hyppään ylös ja juoksen pois nuken luota. Se vuotaa verta.