Arvet

15.

Unnan p.o.v

Kaikki tapahtui niin äkkiä. Päivä oli tavallinen. Heräsin, yritin saada selkoa hämärästä työnkuvastani ja suunnitella sieluja koneellani, joka ilmeisesti kykenee kaikkeen. Jos en ole suunnittelemassa sieluja, se liittää yhteen sattumanvaraisia luonteenpiirteitä ja syöttää ne jonnekkin, mistä en ole vielä itsekään varma. Joona oli nukkunut luonani ja nyt hän istuu katsomassa televisiota ilman paitaa. 

"Unna. Unna! Joku on nyt pahasti vialla. Tuu kattoon", hän huutaa. Nousen koneelta ja menen television eteen. Siellä pyörii uutiset, ja reunan yläreunassa näkyy punainen hätätiedote.

"Maailmanloppu on viimein täällä..." uutisankkuri sanoo. Hänen takanaan pyörii kännykkäkameralla otettua videokuvaa ilmeisesti Pariisista. Siinä näkyy Eiffelin torni ja monia muita taloja ja rakennuksia jotka on pommitettu. Koko tie on raunioina ja ihmiset ryömivät, juoksevat ja huutavat etsien rakkaitaan. Video katkeaa ja toinen alkaa pyöriä. Se on Suomesta, Helsingin Tuomiokirkolta. Sekin on pommitettu. Katua pitkin kulkee joukko mustiin pukeutuneita ihmisiä, Hakijoita varmaan. Heillä on aseet joita he käyttävät luoteja säästelemättä.

"Ihmisiä kehotetaan pysymään sisätiloissa, mielellään pommikellareissa tai bunkkereissa jos mahdollista. Uhka on vielä tuntematon. Havaintoja lentokoneista tai epäilyttävästä toiminnasta pyydetään ilmoittamaan suoraan poliisille tai hätäkeskukseen." lukee hätätiedotteessa.

"Mitähän helvettiä tämäkin nyt on? Eikö noi oo Hakijoita tuolla kadulla?" sanon osoittaen videolla kulkevia mustapaitoja. Kuvaaja lähtee juoksemaan kun he osoittavat hänen suuntaansa. Ase laukeaa ja kännykkä lentää maahan jättäen kuvan säröisestä taivaasta ja savusta. Uutisankkuri alkaa selittää muista tapauksista.

"Oli ne varmaan. Onko tää paikka lähellä Helsinkiä?" Joona kysyy. 

"Ei mitään hajua. Kukaan ei oo kertonu mulle mitään mistään nii miten sä oletat et mä tietäisin", sanon äkäisenä. Joona tietää etten ole vihainen hänelle. Olen vihainen maailmalle. Huoneestani kuuluu puhetta.

"Unna! Missä olet!" äänestä päätellen Eleanor huutaa. Hän on taas vain ilmestynyt tänne.

"Alhaalla", vastaan ja näen hänen kiiruhtavan meitä kohti.

"Oletan että olette kuulleet tästä... katastrofista?" nyökkään.

"Teidän täytyy lähteä pois täältä. Jos kukaan Hakijoista tietää missä asut, he tulevat tänne oitis", ja kuin salamaniskusta kuulen lentokoneen äänen ulkoa.

"Joona, liekki, nyt", Joona toimii ennen kuin saan ohjeen loppuun. 

"Tulen pian perässä. Lähetän vain koneet turvapaikkaan Helvettiin." Eleanor sanoo kun katoamme. Ihoani polttaa kuin istuisin Auringossa. Kuulen pommin räjähdyksen ennen kuin ehdimme kadota kokonaan. Rukoilen ettei se osunut taloon ja tappanut Eleanoria. Päädymme Marian talon eteen.

"Haetaan sulle jotain aineita ettet kuole tänne." 

"No se ei kyllä tule tapahtumaan lähiaikoina", vastaan kävellessäni ovelle. Piha on oudon tyhjä. Kaikki eläimet ovat kadonneet eikä yksikään lapsi juoksentele pihalla. Koputan oveen lujaa. Näen Marian hämmentyneen katseen lasioven läpi. Kun hän tunnistaa meidät hän henkäisee ja alkaa avata oven monia lukkoja nopeasti. Niitä on ainakin kolme lisää viime kerrasta, jolloin niitä oli yksi, sekään ei lukossa. Hän näyttää väsynneeltä ja liian laihalta. Hänen poskensa ovat painuneet sisään ja kaikki eloisuus ja hymy ovat kadonneet hänen kasvoiltaan. Vilkaisen Joonaa kun kuulen hänen hengittävän raskaasti.

"Hän näyttää ihan sulta silloin..."

"Unna rakas, tule sisään! Tarvitset lisää viilennysrasvaa vai mitä? Kappas, hei vain Joona", hän sanoo tekopirteästi ja vetää minut sisään. Tiedän mitä Joona tarkoitti ja näen yhdennäköisyyden. Talo haisee ummehtuneelta, kuin sitä ei olisi tuuletettu vähään aikaan. Valot ovat kiinni ja verhot vain raollaan. Lattia on paperien ja kirjojen peitossa. En kuule yhdenkään lapsen ääntä, eikä Marian mies istu lukemassa lehteä tai tekemässä mitään.