Villi lapsi, paetaan huomiseen

Luku 1: Mitä hittoa?!

Huokaisin syvään, kun suljin herätyskelloni ja nousin ylös. En kauhean usein jäänyt sänkyyn makoilemaan, koska muuten en koskaan pääsisi ylös sängyn pohjalta.

Laitoin päälleni mustat, revityt ja ihanan tiukat farkut, sekä mustan topin, jossa luki 'KILLER' punaisella ja sutaistulla käsialalla. Monet pitivät minua "erilaisena" ja "outona", mutta ne ovat vain mielipiteitä Mikä todellisuudessa on outoa ja mikä ei?

"Maisa? Ooks hereil?" huusin siskolleni, joka oli minusta seitsemän vuotta vanhempi.

"Olen! Tuu sä aamupalalle ni ei tarvi huutaa talon läpi!" hän huusi takasin, ilmeisesti keittiöstä.

Talomme ei ollut hulppea, mutta se oli meidän molempien lapsuudenkoti ja erittäin tärkeä ja rakas.

Yläkerta oli kokonaan minun nykyään ottaen huomioon, että siskoni oli pyörätuolissa. Yläkerrassa oli vanhempiemme huone, minun huoneeni ja vessa(alakerrasta löytyi pesuhuone vain siskoni tarpeisiin).

Kun pääsin alakertaan, olin täysin valmis tähän juhlavaan päivään. Minulla oli siivellinen kajaali kummassakin silmässä ja huuleni olivat mustat ja kiiltävät.

"Miksikäs sä nyt noin hienona oot?" siskoni kysyi, kun tulin keittiöön. Hän tiesi, että kun tein hiuksilleni jotain, niinkuin tänään (ne olivat korkealla ponnarilla), on jotain erikoista tapahtumassa.

"No miksikäs luulet? Eks sä viel oo tajunnu mikä päivä huomenna on?" minä kysyin.

"Aijaha. Onkos tämä nyt sitten sitä 'loman-viimeinen-päivä-kidutus-alkaa-huomenna' kamaa?" hän virnuili.

"Sulje suusi. En just tänää haluais kuunnel tota paskaa, ku huomen joutuu takasin Rutiini Helvettiin",  minä heitin takaisin. Siskoni huokaisi syvään, kun kävelin ulos keittiöstä suoraan eteiseen.

"Katotaan, kosk tuun takasin ja mitä ulkon tapahtuu", huusin samalla, kun huitaisin kylkiluihini asti olevan nahkatakkini päälle ja laiton kuluneet lenkkarit jalkaan. Kävelin ulos ovesta napaten avaimet mukaani. Kuljin muutaman minuutin ympääriinsä hiljaisia katuja, mutta sitten päätin mennä hakemaan skeittilautani ja mennä sen kanssa muutaman korttelin päässä olevaan skeittipuistoon.

Puolen tunnin päästä olin perillä ja päätin vain nauttia auringosta ne muutamat tunnit, kun vapautta oli jäljellä. Juuri kun olin istunut alas se tuntui tylsältä. Olin unohtanut mp3- sottimeni kotiin ja kuulin vain lintujen piipityksen. Olin turhaan tullut puoli tuntia tänne, jotta pääsisin istumaan rauhassa, mutta en minä mitään rauhaa halunnut. Nyt ei pitänyt olla rauhassa, kun oli loman viimeinen päivä. Nousin siis ylös ja potkaisin vauhtia, jotta pääsen liikenteeseen, mutta olin liikkunut hädin tuskin kymmenen metriä, kun törmäsin johonkuhun. Siis ihan kunnolla törmäsin.

Vedin ihan totaalisesti perseelleni ja käännyin katsomaan kehen olin törmännyt. Mulkaisin häntä pahimmalla mahdollisella tavalla, mutta se muuttui tuijotukseksi, kun näin hänet.

Hänellä oli valkoiset, lyhyet hiukset ja etuhiukset oli pyyhkäisty sivulle. Hän virnuili ja minä tiesin, että se johtui siitä, että hän tiesi, että minä katselin häntä.

"Voisit hieman kattoo mihin päin oot menos", minä sanoin samalla, kun nousin seisomaan.

"Jaa mäkö tässä oon se syypää? Sähän äsken mua päästä varpaisiin kattelit", hän virnuili leveämmin, jos se oli edes mahdollista.

"Anteeks nyt, mut en aio seisoo tässä loppupäivää, joten mä täst häivyn. Heippa!" minä sanoin ja lautailin pois skeittipuistosta. Siellä en hetkeessä kävisi, kiitos tuon äskeisen tyhmän kusipään.