Villi lapsi, paetaan huomiseen

Luku 6: "Luojan kiitos olet kunnossa!"

Kipu. Se oli ensimmäinen ajatukseni, tunteeni. Päässäni jyskytti ja silmäluomieni ulkopuolella oleva valo oli niin kirkas, että se lisäsi päänsärkyäni.

Liikahdin hieman pehmeällä alustalla ja mahdollisimman hiljaa avasin silmäni ja yritin tottua valoon. Katsoin ympärilleni valkoisessa huoneessa ja kuulin tasaisen piipityksen sänkyni vierestä. Siirsin katseeni vastapäisestä, tyhjästä sängystä käsiini, joihin kumpaankin johti letku.

Pyöräytin silmiäni ja kohensin asentoani huoneessa, jossa ei ollut minun lisäkseni kuin yksi henkilö verhon toisella puolella, josta kuulin vain pienet kuorsaukset.

Huoneen katon rajassa oli tv, mutta muuten huoneessa oli samaa kaavaa; sänky, pöytä, sänky pöytä, sänky, pöytä.... Huoneen reunalla oli muutama tuoli, joita voisi siirtää sänkyjen viereen jos olisi tarvetta.

Huoneen ovi avautui ja kuulin äänen, jonka kuulin viimeksi olohuoneessamme, ennen kuin pyörryin.

Tiesin, että olin kohentanut asentoani ja sen näki heti kun vain vilkaisikin minua, mutta suljin silti silmäni, yrittäen peittää sen tosiasian, että olin hereillä. Kuulien askelien lähestyvän ja yritin pysyä niin liikkumattomana kuin mahdollista.

"Astoria? Taasko ne vaihto sun asentoo? Antaisivat sun nyt levätä... Mä vaan haluaisin tietää et miks. Miks sä et syöny ku patukan koko päivänä?", ääni joka puhui oli niin täyteläinen, että olisin halunnut sulaa ja upota siihen. Sydämeni syke tuli kaksinkertaiseksi, kun tunsin puhujan lämpimän käden ottavan kiinni omastani ja puristavan sitä hellästi. En voinut mitään vaan minun oli pakko henkäistä.

"Astoria, oletko hereillä?", Antton kysyi ja tiesin, että minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin avata silmäni ja katsoa suoraan Anttonin lämpimän ruskeisiin silmiin.

Tuijotimme toisiamme niin kauan, että huoneen ovi kävi ja askeleet lähestyivät sänkyäni.

"Astoria! Luojan kiitos olet kunnossa!", siskoni huudahti ja pääni tykytys voimistui hetkeksi, kun siskoni syöksähti halaamaan minua.

"Mukava nähdä sinuakin sisko, mutta päätäni särkee, joten voisitko...", ääneni hiipui kuulumattomiin ja siskoni perääntyi.

Siskoni oli melkein kyynelissä, mutta silti hän hymyili parasta hymyään, kun Jooa tuli hänen rinnalleen.

"Meidän pitikin kertoa sinulle asioita silloin illallisella, mutta sitten jouduit tänne ja...", hän otti syvän huokauksen ja viimeisen vilkaisun Jooaan, ennen kuin katsoi takaisin minuun.

"Minä ja Jooa, tuota me... Me olemme kihloissa ja aion muttaa hänen luokseen kuun loppuun mennessä. Mielestäni sinunkin pitää muuttaa, koska talossamme on hometta ", siskoni puhui niin nopeasti, että en saanut selvää kuin alusta ja sanoista 'kihloissa', 'muuttaa', 'sinunkin' ja 'hometta'. Tuijotin siskoani hetken.

"Voisiks toistaa hitaammin. Eli sä ja Jooa ootte jo nyt kihloissa ja aiotte muuttaa yhteen? Eiks se oo vähä liian nopeesti...", huolestuin nopeasti. Siskoni ei ollut liiemmin seurustellut muutamaan vuoteen ja hän oli kunnolla tutustunut Jooaan vasta tämän viikon aikana. Hetkinen, kuinka kauan olin tajuton?

"Hetki, kuinka kauan mä oon ollu poissa? Kuinka kauan mä oon ollu täällä?", kysyin ääneen. Antton ja siskoni vaihtoivat katseita, ennen kuin Antton kääntyi katsomaan minua.

"Olet ollut poissa puoli vuotta. Sairaalassa olet ollut yhtä kauan " tuijotin häntä ilmeetömänä. Puoli vuotta? Vain sen takia, että en ollut syönyt yhtenä päivänä kuin välipalapatukan?

Räpyttelin silmiäni ja palasin takaisin ajatuksistani, katsomaan siskoani, hänen kihlattuaan ja Anttonia, jotka näyttivät epäselviltä. Vähän niinkuin kamera, joka ei ole vielä tarkentanut.