Villi lapsi, paetaan huomiseen

Luku 7: "...Mä oon se, joka voi auttaa..."

Seuraavana aamuna pääsin pois sairaalasta saattajinani siskoni ja Jooa. He olivat vaiteliaita koko automatkan (Jooa ajoi) takaisin kotiin. Siskoni oli kertonut minulle aikaisemmin jo sairaalassa, että hän menisi Jooalle heti kun he olivat jättäneet minut kotiin. Olin vain hymähtänyt, koska tiesin, että siskoni olisi siellä ainakin loppuviikon.

Minua se ei haitannut tippaakaan. Olin jo saanut pääni sisälle suunnitelman mitä tekisin ja nyt minun piti vain odottaa ja esittää, että elämäni oli kunnossa ja että olin onnellinen. Koska olin onnellinen, jos siskoni oli onnellinen.

Pamautin auton oven kiinni ja kävelin sisälle katsomatta taakseni. Laitoin eteiseen valot päälle ja riisuin nahkatakkini. Irrotin kenkäni ja kävelin keittiöön nappaamaan omenan, ennen kuin menin yläkertaan huoneeseeni. Tuntui oudolta olla hiljaisessa talossa yksin. Olin jo kolme vuotta tottunut siskoni jatkuvaan paikalla oloon, mikä merkitsi yleensä sitä, että televisio tai radio oli päällä. Nyt oli täysin hiljaista.

Kun pääsin huoneeseeni, katselin ympärilleni. Kun seisoin ovella, vastapäätäni oli ikkuna, jota reunustivat tumman punaiset, lattiaan asti ulottuvat verhot. Suoraan sen alapuolella oli vanhanaikainen kirjoituspöytäni, jonka yhdellä reunalla oli kasa papereita ja toisella rasioita ja purkkeja, jotka olivat täynnä kyniä. Niistäkään kynistä en käyttänyt kuin tiettyjä puuvärejä, tusseja ja yhtä lyijykynää.

Minusta vasemmalle katsottuna, oli sänkyni, jonka lakanat olivat ryppyiset ja joita en ikinä jaksanut pedata kunnolla, vaan heitin peittoni sen kaiken päälle. Sängyn jalkopäässä oli kaappi, jonka sisällä olivat vaatteeni.

Minusta oikealle katsottuna oli vain yksi ovi, jonka toisella puolella oli vanhempieni makuuhuone. En ollut astunut sinne jalalanikaan yli kolmeen vuoteen ja tiesin, että en tulisi astumaankaan. Kaikki oli siellä niinkuin ennenkin. Tiesin sen. Heidän vaatteensa kaapissa, siistissä järjestyksessä, pölyisinä ja tunkkaisina, ajan kuluttamina. Parisänky siististi pedattu ja ikkuna samalla seinustalla kuin minunkin.

Käänsin katseeni pois ovesta ja kuljin alakertaan, heittäen vain puoliksi syödyn omenan pois. Kävelin siskoni huoneen ovelle ja menin sisälle. Se sisustus oli muuttunut kolmessa vuodessa, joina en ollut käynyt siellä. Siskoni piti yksityisyydestään ja se sopi minulle oikein hyvin.

Siskoni sänky oli oven vieressä vasemalla puolella ja oikealla puolella oli hänen vaatekaappinsa. Vastapäätä ovea oli hänen laatikostonsa, jonka laatikot eivät olleet lukossa, mutta joiden avaimia siskoni piti turvallisesti piilossa hänen vaatekaappinsa alla. Olin nähnyt, kun hän oli piilottanut ne sinne, vähän yli neljä vuotta sitten. Kaapin paikka ei ollut vaihtunut vuosien aikana, toisin kuin kaiken muun paikka oli.

Aloin availemaan laatikoita, koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä ja tiesin, että siskoni ei ollut tulossa takaisin vielä muutamaan päivään.

Suurimassa osassa laatikoista oli erinäisiä kyniä ja papereita, mutta kun yritin avata viimeistä laatikkoa, se ei auennut. Se oli lukossa. Käännyin kohti vaatekaappia ja aloin tunnustelin sen alustaa hetken, kunnes käteeni osui kylmä metalli. Nappasin avainnipun käteeni ja aloin kokeilla eri avaimia laatikon lukkoon.

Viides avain osui oikeaan ja laatikko loksahti auki. Hitaasti ujutin sen auki ja silmäni laajenivat järkytyksestä. En olisi ikimaailmassa uskonut näkeväni asetta siskoni laatikossa.

Jätin aseen omaan rauhaansa ja heitin avaimet takaisin kaapin alle, kun olin sulkenut laatikon. Sydämeni tykytti vieläkin lujempaa kuin tavallisesti. En olisi uskonut, että siskollani olisi ase laatikossaan. Mitä hän sillä teki? Mihin hän sitä tarvitsi? Oliko hänellä aseenkantolupa? Kysymykset surrasivat päässäni ja olin hieman hengästynyt. Mitä helvettiä siskoni teki aseella? Siinä oli myös se ongelma, etten voinut kysyä häneltä suoraan, koska hän tietäisi heti, että olin käynyt urkimassa hänen tavaroitaan.