Villi lapsi, paetaan huomiseen

Luku 16:"Olen pahoillani"

Hymyilin pienesti, kun katsoin Anttonia, ennen kuin hän katosi moottoripyöränsä kanssa. Edes kerran elämässäni tunsin itseni onnelliseksi niiden kuuden vuoden jälkeen. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Olin toivonut tuntevani näin jo niin kauan ja nyt vihdoin tunsin olevani turvassa ja onnellinen. Ja se kaikki oli Anttonin takia. Kuka olisi uskonut.

Kun pääsin sisälle, vilkaisin kelloa, ennen kuin käännyin mennäkseni huoneeseeni, mutta käännyinkin takaisin katsomaan kelloa, tällä kertaa suurin silmin.

Kello oli kuusi aamulla, enkä ollut nukkunut lainkaan. Helvetin helvetti! Nyt koko rytmini menisi sekaisin ja kestäisi monta päivää ellei viikkoa saada se takaisin oikeille raiteille.

Mietin muutaman minuutin, ennen kuin keksin ratkaisun. En menisi nukkumaan nyt, vaan vasta illalla. Tiesin, että pystyisin siihen, olin tehnyt sen ennenkin. Huokaisin ja kävelin keittiöön aamupalalle.

Katselin ulos ikkunasta, samalla kun söin omenan. Oli hullua ajatella, että olin joskus katsonut ulos tuosta samaisesta ikkunasta, samalla kun äitini teki minulle ja siskolleni aamupalaa. Sitten siskoni tulisi alas ja minä kiusaisin häntä, koska hän ei ollut aamuihminen. Huokaisin taas kerran, kun laitoin omenankaran pois.

Olohuoneessa kaivoin esille vanhoja valokuvia ja nostin ne kanssani kuluneelle sohvalle. Kuvissa oli ihan hemmetin paljon muistoja ja itse olin aina pitänyt valokuvista. Siksi vietinkin koko päivän katselemassa niitä kuvia ja muistelemassa jokaisen takana olevan tarinan.

Kun kello tuli yksi, olin jälleen syömässä, kun olin katsonut läpi kaikki kuvat, jotka löysin. Niin monta muistoa tallella, silti niin monta puuttui. Kuvat olivat lppuneet kesken kaiken, sen jälkeen kun olin täyttänyt kymmenen. Ei mitään sen jälkeen. Ja kuvat siskoni leirikoulun jälkeen olivat erinäisiä synttäri-valokuvia sun muita.

Ovelle koputettiin ja rypistin kulmiani. Miksi koputtaa, kun on ovikello? TAAS, joku koputti ovellemme (vai pitäisikö sanoa ovelleni?), vaikka oven vieressä oli ovikello? Puhahtaen astelin ovelle ja avasin sen.

Antton. Olisihan se pitänyt arvata. Nostin hänelle kulmakarvaani.

"Miks koputtaa, kun on ovikello?",  Antton vain virnisti minulle.

"Mitä väliä sillä on? Pääasia on et sä kuulet sen. No mut, mä en tullu tänne keskustelemaan sun kanssa koputamisen ja ovikellon soittamisen eroista, vaan mä haluisin kysyy sulta jotai...", Anttonin käyttäytyminen vaihtui rohkeasta ja flirttailevasta hermostuneeksi ja jännityneeksi. Kohotin molempia kulmakavojani.

"No, tuota, sen eilisen jälkeen, mä aattelin, et jos sä voisit, vaikka, tota noin, ehkä kenties... ", Anttonin hermoilu oli huvittavaa kuunnella. Poika, joka yleensä oli rohkea ja uskalias, olikin yhtäkkiä niin ujo ja jännitynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Katselin Anttonin epämukavuutta huvittuneen virneen kanssa.

"Sano vaa, en mä pure. Vielä.", kuiskasin viimeisen sanan niin hiljaa, ette ollut vama kuuliko Antton sitä, mutta päätellen siitä miten hänen silmänsä levisivät, hän kuuli sen.

"Tota, lähtisitsä ulos mun kaa?"

Hiljaisuus.

Viimeksi, kun joku oli kysynyt minulta tuon kysymyksen, se oli johtanut pahoihin asioihin. Mutta viime kerrasta oli kuusi, melkein seitsemän vuotta ja Antton oli eri asia. Antton vääntelehti paikallaan, kun mietin vastaustani.

"No, okei joo. Oli turha edes kysyä. Anteeks et ees yritin. Mä nyt sit lähenkin, mun pitää muutenkin-"

"Sopii mulle.", vastasin Anttonille, katkaisten hänen asiansa kesken lauseen. Antton tuijotti minua suurilla silmillä, selvästikin yrittäen tajuta mitä olin juuri sanonut.