Villi lapsi, paetaan huomiseen

Luku 2:"Turha. Ei kukaan. Olematon."

Lautailin kotiin, miettien mitä helvettiä se lappu tarkoitti. Tietenkin maailmassa oli paljon opittavaa, ei kukaan tiennyt maailmaa kovinkaan hyvin. Mutta miksi ihmeessä tämä Antton tyyppi sen minulle halusi kertoa?

Kävelin sisälle, otin nahkatakkini ja lenkkarini pois.

"Oon kotona!" huusin siskolleni. Hän tuli olohuoneesta ja hymyili minulle tervehdykseksi.

"No miten meni? Kai sä söit jotain?" heti huolehtimassa. Huokaus.

"Kyl mä söin. Ja toin sulle nuudeleita", vastasin ja siskoni katsoi minua epäilevästi.

"Et kai käyttäny niit säästöjäs? Niit, joil sä aiot ostaa moottoripyörän?" hän katseli minua kulmat korkealla.

"En", vastasin ilmeisesti liian nopeasti, sillä siskoni huokasi.

"Tiiät kyl, et me pärjätään iha hyvin. Ei sun tarvii unelmias murskata meiän takii", hän katsoi minua säälivästi.

"Iha sama. Mee syömään."

"Syöks sä?"

"Ei oo nälkä. Syön sit aamulla", vastasin samalla, kun kiipesin portaat yläkertaan.

Pari tuntia myöhemmin olin makaamassa sängylläni ja tuijotin kattoani. Tiedän, että siskoni unelmat murskaantuivat vai siksi, että hän oli pyörätuolissa. Hän halusi tulla juoksijaksi, ja hän olikin hyvä juoksija. Mutta se oli monta vuotta sitten.

Joku kopahti ikkunani vasten. Ensin luulin kuvitelleeni sen, mutta sitten se kuului uudelleen.

Kop. Kop. Kop.

"Mitä helvettiä?" mutisin itselleni kun nousin seisomaan ja astelin ikkunalleni. Avasin ikkunan ja katsoin alas.

Siellä seisoi Antton. Mitä hittoa hän täällä teki? Mistä hän tiesi missä minä asuin? Ja sitten tajusin sen. Se viesti. Hän oli jollain ilveellä saanut osoitteeni selville. Kurtistin kulmiani. Ei hän tiennyt edes nimeäni. Tästä tyypistä tuli koko ajan oudompi ja stalkkerimpi. Onko stalkkerimpi edes sana?

"Et oo tosissas! Miten helvetissä sä tänne löysit? Ja miten sä ylipäätään sait selville mun osotteen?" minä kyselin ja olin raivoissani. Tällä pojalla oli liian hämärät aikeet. Antton vain virnisti.

"Etkö tajunnu jo siit viestistä, et jotain tällästä tapahtuis? Ja päästä mut sinne, ni kerron mitä teen tääl ", hän huusi huutamatta.

"Tuu sit täält ikkunast, mun sisko on viel hereillä ", vastasin ja siirryin pois siitä helvetin ikkunalta, jotta saatanan Antton pääsisi sisälle. Ja ei, ei tikkaita vaan köynnöstä pitkin. Seinämää pitkin kiipesi kaunis köynnös, jota olin yrittänyt luonnostella, mutta en onnistunut, koska piirrostaitoni eivät olleet siitä parhaimmasta päästä.

Kun Antton oli päässyt sisälle, suljin ikkunan ja käännyin katsomaan häntä. Hän seisoi keskellä huonetta ja katseli minua. Olin jo pyjamassani; tiukat, joustavat shortsit ja toppi, hiukset sekaisella nutturalla, olihan nyt vielä kesä.

"Antaa kuuluu sit, mitä helvettiä sä teet täällä ", tiuskaisin. Oli aivan liian myöhä sille, että tyyppi, jonka olin tavannut samana päivänä, oli minun huoneessani. Ja samainen tyypi ei edes tiedä nimeäni. Oli melkeinpä mahdottomuus, että tyyppi, joka ei tiedä nimeäni on huoneessani.

"Onkohan noi sun shortsit vähän liian tiukalla, ku noin tiuskit ", Antton virnuli, silmät tuikkien huvittuneina.

"Kerro nyt, perkele vieköön!" minä huusin. En jaksanut tätä tyyppiä enää kauan.