Villi lapsi, paetaan huomiseen

Luku 13:"Kiitos tiedosta."

Istuin Anttonin luona sohvalla ja katselin ymärilleni, kun Antton oli mennyt vielä keittiöön 'viimeistelemään' ateriaa.

Minua edelleen mietitytti, miten Antton tietämättään tiesi miten saada tunteeni täydeksi pyörremyrskyksi. Kukaan ei ollut koskaan saanut minua näin hämilleen omista tunteistani ja omasta itsestäni. Anttonin seurassa en pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä hetkeä ja mitä seuraavaksi tapahtuu.

Olin myös miettinyt, mitä loppujen lopuksi tekisin tilanteelleni. Minulla oli tunne, että en pystyisi pääsemään pois täältä niinkuin olin suunnitellut. Olen vieläkin liian heikko tekemään loppulisia pätöksiä elämän ja kuoleman suhteen. Mutta olin tullut jo sinuiksi ajatuksen kanssa ja tiesin mikä tilanteeni oli. Minun tarvitsi vain odottaa, että aika oli kypsä ja tehdä se ajattelematta edes muita mahdollisuuksia. Loppujen lopuksi maailma olisi parempi ilman minua ja ihmiset saisivat mennä eteenpäin elämissään ja unohtaa minut pikku hiljaa. Niin olisi parempi kaikkien kannalta.

Ajatukseni loppuivat, kun Antton asuntonsa olohuone/ruokailuhuoneeseen ruokaa täynnä olevien lautasten kanssa. Nousin ylös pieneltä sohvalta ja menin istumaan pöydän ääreen. Antton ilmestyi toistamiseen keittiöstä ja laittoi pöydälle tällä kertaa vesikannun ja leipäkulhon. Sitten hän istui alas ja vilkaisi minua.

"Toivottavast pidät siitä. En oo mikään ihmeempi kokki, mut pystyn elättämään itteni.", nyökkäsin, otin haarukan käteen ja katsoin lautasta. Se näytti ihan samalta kuin äitini lapskoussi. Varovasti otin lapskoussia haarukkaani ja nostin sen suuhuni.

Haarukassani oli hädin tuskin mitään, mutta kun se pienikin määrä oli suussani, silmäni kostuivat. Se maistui täysin samalta. Suljin silmäni hetkeksi ja annoin ruuan kulkea suussani ennen kuin nielaisin sen. Mieleni täyttyi lapsuuden muistoista, äitini hymystä ja tuoksusta. Tuntui kuin olisin voinut halata äitiäni, että hän olisi kotona odottamassa minua, kiusaamassa minua Anttonista, kun kerroin miten olimme tavanneet ja miten hän sai minut elämään hetkessä paremmin kuin kukaan muu.

Loitsu sortui, kun avasi silmäni ja näin huolestuneen ja jännittyneen Anttonin edessäni ja tajusin, että poskeni olivat taas märät kyynelistä.

Silloin pystyin tekemään, jotain mitä en ollut tehnyt kolmeen vuoteen. Annoin Antonille, pienen, hennon ja epävarman, mutta ensimmäisen aidon hymyni, sitten sen illan, kun kaikki meni pieleen.

Anttonin silmät levisivät ja hän näkyvästi nielaisi.

"Onks- onks se hyvää?", Antton kysyi ja hänen äänensä oli jännittynyt. Katsoin Anttonia silmät kosteina ja hymyni levisi hetki hetkeltä.

"Se on yhtä hyvää kuin äitini tekemä.", vastasin ja Anttonin naamalle levisi helpotus ja hän nousi ja tuli viereeni. Minäkin nousin seisomaan ja halasin Anttonia ennen kuin hän ehti tehdä tai sanoa mitään.

Muutaman minuutin päästä palasimme takaisin syömiseen ja puhuimme arkisista asioista, kuten opiskeluista ja lähestyvästä halloweenista.

"Oon jo monena halloweenina halunnu tehä jotain, mut ei oo ikinä ollu aikaa tai mahollisuutta tehä mitää. Mä rakastan halloweenia.", sanoin Anttonille ja hän katsoi minua silmät tuikkien.

"Kiitos tiedosta.", Antton hymyili salaperäisesti ja katsoin häntä hetken ennen kuin tajusin, että hän suunnitteli jotain.

"Ei, et suunnittele yhtään mitään. Sun ei tartte tuhlata rahoja muhun tai mihinkään muhun liittyvään. Saat ihan yksikses viettää halloweenia ja muuten, mut et osta mulle mitään. Tuliko selväksi?", kysyi tiukasti. En todellakaan halunnut kenenkään tuhlaavan rahojaan minuun, koska he tarvitsevat rahaa itseään varten enemmän kuin minä.