Villi lapsi, paetaan huomiseen

Luku 4: "Ystävät vain sekoittavat pakkaa, siksi on parempi ilman niitä."

Kiitin Anttonia kyydistä ja käännyin kotiani kohti. Kun käännyin katsomaan, ihmettelin miten siskoni voi olla jo sisällä ja vilkuilla ikkunasta minua ja Anttonia. Kävelin kohti taloa ja avasin oven mennäkseni sisälle, mutta en pystynyt vastustamaan kiusausta ja käännyin katsomaan taakseni.

Antton istui moottoripyöränsä selässä, moottori käynnissä ja valmiina lähtöön. Mutta Anttonin silmät olivat nauliutuneet minuun. Kun omani kohtasivat hänen silmänsä, hän nikkasi silmää, virnisti ja ajoi pois. Helvetti! Mitä tuonkin pitäisi nyt sitten tarkoittaa?

Käännyin takaisin ovea päin ja astuin sisälle taloon. Nyt minun olisi kohdattava seuraava ihme; miten siskoni pääsi sisälle taloon, kun minä olin kaupungilla? Ovemme edessä oleva kuisti oli porrastettu ja siskoni ei osannut kävellä, joten jonkun oli ollut pakko auttaa hänet sisälle.

Kävelin keittiöön ja tuijotin siskoani. Hänellä oli vihjaileva hymy huulillaan ja hänen silmänsä tuikkivat kiusoittelevasti. Pyöräytin hänelle silmiäni ja avasin suuni kysyäkseni häneltä päivän kysymyksen, mutta hän ehti ensin.

" Oliks kivaa Anttonin kanssa? Eiks sen nimi ollukin Antton? Oliks teil treffit?", siskoni tuijotti minua silmät suurina ja innostuksesta kimaltaen. Huokaisin syvään ennen kuin vastasin.

"Ei, ei ollu erityisemmin 'kivaa' ja joo, se oli Antton. Ja viimetteeks, mut tärkeimmäks; EI. Mä en rupee seurustelee nyt enkä koskaan", katsoin, kun siskoni innostus hupeni pois. Hänen hymynsä valahti pois ja silmistä katosi niiden kiilto. En pitänyt siitä, että minun piti hiljentää hänet ja ottaa hänen ilonsa pois, koska olin tehnyt hänen onnestaan elämäni tehtävän. Hänen takiaan kävin töissä ja olin vielä tässä maailmassa. Mutta hän ei saanut innostua liikkaa, ettei hän tekisi elämästäni helvettiä.

"Siitä tuliki mieleen, miten sä pääsit sisälle?", katsoin siskoani odottavasti. Halusin tietää, kuka häntä oli auttanut, koska siskoni oli mahdotonta nousta portaita pyörätuolissa ilman apua.

Hämmästyksekseni siskoni teki jotain, mitä ei ollut tehnyt varmaan kymmeneen vuoteen; hän punastui. Pieni virne käväisi huuleni pielessä ja katsoin häntä odottavasti.

"Öh... no tota, kun mä olin muutaman korttelin pääs ja käännyin kulmauksest, mä törmäsin yhtee vanhaan ala-asteen luokkakaveriin. Hän halus tulla mun mukaan, vaik mä olin menos vastakaiseen suuntaan ja jotenkin hän pääty tulemaan kotiin mun kanssa ja sit hän autto mut sisään ja me juotiin teetä ja vaihdettiin kuulumisii", siskoni koko naama oli melkein tulipunainen, kun hän oli saanut tarinansa loppuun ja luulen, että katsoin häntä samalla tavalla, kuin miten hän oli katsonut minua hetki sitten.

"Ja tää 'vanha luokkakaveri' on....?", katsoin siskoani, kun hän tuli vieläkin punaisemmaksi, jos mahdollista.

"Ömm.. no en tiiä muistatko, mut hänen nimensä on Jooa Kallio", katsoin siskoani silmät pyöreinä. Jooa Kallio oli siskoni ala-asteen täsmällisin laiskuri. Hän oli aina juuri oikeassa ajassa, ellei hieman etuajassa, mutta häntä ei kiinnostanut koulun käynti lainkaan. Hän huuteli turhuuksia kesken tunnin, pelasi välitunnit puhelimella vessassa ja teki kaksimielisiä huomautuksia kaikkiin tyttöjen välisiin keskusteluhin, jos vain mahdollista.

"Ooks sä tosissas?"

"Hän on muuttunut. Voin näyttää sulle, Jooa anto mulle kuvansa ja me vaihdettiin puhelinnumeroita ", siskoni rullasi itsensä olohuoneeseen ja minä seurasin häntä, täysin pöllämystyneenä. Jooa muka muuttunut. Vaikea kuvitella. Onhan ala-aste ajoista jo aikaa ja yläasteestakin (hän oli yläasteella eri luokalla kuin siskoni), mutta on vaikea kuvitella hänen muuttavan tapojaan. Sen verran mitä muistan siskoni kertoneen Jooan tekemisistä yläasteella, hän oli jatkanut samaan malliin, ellei jopa tullut pahemmaksi.