Villi lapsi, paetaan huomiseen

Luku 3: "Haluatko kyydin takaisin?"

Heräsin aamulla ja tunsin oloni kylmäksi. Tajusin heti, että jokin oli erilaisesti kuin eilen. Mutta sitten muistin, että eilen tapasin jonkun tyypin. Hän sanoi nimekseen Antton ja hän seurasi minua ja illalla  tuli luokseni. Siskoni näki hänet. Ja ennen nukkumaan menoa hän melkein... en ole varma siitä mitä hän aikoi tehdä, mutta tiesin, että se oli sellaista, mitä en halua tehdä. En ole valmis vielä. En edes kuuden vuoden jälkeen.

Huokasin syvään, kun tajusin, että tänään olisi ensimmäinen luentoni. Olen 21-vuotias, joten totta kai minun on opiskeltava! Olen yliopistossa, jos ette sitä vielä tienneet.

Vilkaisin kelloa ja tulin siihen lopputulokseen, että työvuoroni alkaa tunnin kuluttua. Aamuisin työskentelin kirjastossa ja illat tai iltapäivät levykaupassa.

Nousin ja kävin suihkussa, laitoin päälleni mustat ja kuluneet farkut ja mustan puolihihaisen paidan ja nappasin hupparin tuolinselkämykseltä. Laitoin myös muutaman sormuksen sormiini ja rannekoruja. Ihmettelet varmaan miten ihmeessä minulla on koruja, jos kerran olen köyhä? No, sellainen mahdollisuus kuin varastaminen on keksitty.

Kävelin portaat alas ja keittiöön. Nappasin omenan ja käännyin katsomaan siskoani, joka oli keskellä aivastuspuuskaa.

"Hyvä aloitus aamulle, vai?", minä kysyin. Siskoni oli aivastellut ja yskinyt jo muutaman kuukauden ajan. Luulen, että se on joku siitepölyallergia tai vastaava. Myös minä olen alkanut yskiä enemmän kotona useammin kuin ulkona. Luulisin, että siitepöly on aika vahvaa tällä alueella varsinkin, kun piha on täynnä koivuja.

"Kaikki hyvin....antaisitko lasin vettä?", siskoni sanoi, kun oli saanut hieman henkeä. Avasin hanan ja laitoin lasin täyteen vettä. Ojensin sen siskolleni ja haukkasin omenaa.

"Mun täytyy lähtee. Mut haluuksä jotain? Voin hakee ennen luentoo", minä kysyin, kääntyen kohti ovea ja laittaen kuluneet lenkkarit jalkaani.

"En tartte mitään, mut voitko...päästää mut ulos talosta?", tuijotin siskoani hetken. Hän ei koskaan lähtenyt talosta yksin. Ei sen jälkeen, kun hän joutui pyörätuoliin.

"Selvä. Ootko ihan varma, et pärjäät monta tuntia yksin kaupungilla?", kysyin, epäillen.

"Kyllä pärjään. Oon sentään seitsemän vuotta sua vanhempi", hän virnisti, mutta en silti ollut varma, pitäisikö minun päästää hänet yksin kaupungille. Hän huomasi minun epäröivän ja muuttui taas vakavaksi.

"Kyl mä pärjään, usko pois", siskoni hymyili rauhoittavasti ja minä nyökkäsin hitaasti.

Olin edelleen epävama päästäisinkö siskoni yksinään ulos harhailemaan, mutta tiesin, että hän osasi olla yhtä itsepäinen kuin minä. Loppujen lopuksi minä olisin kuitenkin hieman itsepäisempi. Siskoni väsyi aika helposti, mitä riitelemiseen tuli.

Olin vihdoin viimein saanut kärrättyä siskoni ulkoportaat alas ja käännyin kohti kirjastoa, joka oli vain muutaman korttelin päässä keskustaan päin.

"Oo nyt sit varovainen, en haluu soittoo sairaalasta tai mistään muualtakaan kuulakseni, et oot pulassa", sanoin täysin vakavana. En halunnut siskolleni tapahtuvan mitään en heti, kun kesä oli ohi.

"Kyllä äiti. En oo enää viisvuotias", siskoni virnisti ja hetken aikaa näin, kuinka kaunis hän todella oli. Hän oli perinyt äitimme kauneuden täydellisesti, muutama piirre isältä, luoden täydellisen kokonaisuuden. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Minä taas en ollut kaunista katseltavaa kummaltakaan kannalta. Sisältä olin täysin erilainen, mitä päältä päin näytti ja ulkoa olin isän ja siskoni mukaan perinyt äidin hymyn ja suun, mutta en enää hymyillyt, joten kukaan ei nähnyt ainutta "hyvää piirrettäni".