Kuolema On Sairaus

Osa 1.

Isän katse sai kylmätväreet kulkemaan ihollani. " Mitä lääkäri sanoi?" Isä käveli hitain ja raskain askelin sänkyni viereen..hän huokaisi ja istui. Hän oli muuttunut. En ollut varma miten..?

Sain äkillisen kipukohtauksen. " Auh!" Isä laski käden pääni päälle ja silitti hitaasti hiuksiani. " O..oletko kunnossa, Annabel?" Hän kysyi ja katsoi minua. " Juu, ihan fine nyt." Sanoin huolettomasti sillä kipukohtaus loppui. " Lääkärit sanoivat..että se on levinnyt." Isä sanoi sillä äänellä millä hän harvoin puhui. Kykenin kuulemaan sen kuinka kyyneleet pakkautuivat isän kyynelkanaviin kun tämä piteli itkua. " He..he sanoivat...et elä enää pitkään. Ehkä vuoden..jos tuuri käy."

Tuijotin isää ja nousin istumaan. Kosketin hänen poskeaan. Se oli rosoinen ja ajan kuluttama. " Isä..saat itkeä. Ei se minua haittaa. Olen okei...." Isä katsoi minua ja purskahti itkuun. Kyyneleet olivat kuin laukkaavia villihevosia. Ne laukkasivat pitkin isän poskia, viimein kun olivat päässeet irti. " Anteeksi..anteeksi etten voinut auttaa sinua!" Hän itki ja nojautui minuun. " Isä...et voi. Et ole taikuri joka voi vain sormia napsauttamalla parantaa minut. Et ole kuin vain isäni, isäni joka minut tähän maailmaan äidin kanssa loi. Isä joka on pitänyt minusta huolta tähän asti. Isä..minä selviän kyllä. Selviän taatusti." Rutistin isääni.

Selviän...? Kuolemastako? En tiedä mitä sillä tarkoitin....minulla oli harvinainen sairaus. Se ei ollut edes syöpä. Vaikka niin lääkärit aluksi luulivat. Se oli ollut minulla koko ikäni. Lääkkeet ja hoidot mitä sain..ne tekivät siitä immuunin. Sillä ei ollut edes nimeä. Mutta minä keksin sille nimen. Kuolema. Se se oli. Kuolema oli hankala tauti. Olen ainoa tällä hetkellä jolla se on. Lääkärit ovat aivan ihmeissään miten tuollainen sairaus edes voi olla. Se repii kudoksiani sisältä, mädättää minua. Se hajottaa luut lopuksi. Se näkyy ihollani. Ihooni on tullut mustia juovia. Sairaus syö lihakseni. Se polttaa ja antaa minulle aika ajoin kovia kipukohtauksia. Sitä ei pysäytä mikään. Ja..on todettu. Että se tarttuu. Se tarttuu saman verityypin ihmisiin.
Isälläni on eri, joten hän on turvassa. Äitini ei voi koskea minua. Lääkärit tulevat huoneeseeni maskit ja suojavaatteet yllään. Paitsi oma henkilökohtainen lääkärini. Hän tulee luokseni ilman mitään pelottavia, kauhuleffan omaisia vaatteita yllään. Ainoastaan silloin, koen että olen ihminen. Enkä mikään typerä mutantti jota pitää tutkia kauheat suojavaatteet päällä. 

"Isä...äitihän soitti äskettäin. Sinun pitäisi lähteä." Isä nousi ja katsoi minua. Itki yhä. " Tiedät että hän haluaisi olla saattamassa sinua pois." Katsoin isää. Lääkäri kertoi, että hänen tutkimustensa mukaan. Kuolemani olisi hyvin traaginen ja kamalan näköinen. Sairaus etenisi niin vauhdilla että se mädättäisi minut silmissä ja sulattaisi. Luut jäisivät. Se pelotti minua. Se sattuisi todella kovaa.

"Isä..olen päättänyt. En tahdo kuolla teidän nähden." Isä katsoi minua ja sitten jalkojaan. " Okei..sen me voimme järjestää kyllä." Sitten isä käveli ovelle. " Isä..sinun ei tarvitse järjestää sitä. Minä teen sen." Isä katsoi minua hämmentyneenä, pudisti päätään ja sulki oven.

Tuijotin valkeaa seinää edessäni. Tänään se tapahtuisi. Minä lähtisin. Lähtisin pois sairaalasta. Elämään viimeiset viikkoni,kuukauteni, ehkä jopa vuoteni...metsään. Tai jonnekkin missä en ole vaaraksi muille. Nousin vuoteeltani. Heikosti. Lihakseni olivat hyvin heikot..mädät puoleksi varmaankin. Vaikka loppu vaiheessa ne mätänivät oikeasti. Ikkuna oli suuri. Avasin sen. Katsoin alas tuloa. Ei hirveän korkea. Ehkä puolisen metriä.

Nousin ikkunalle, loikkasin. Kylmä ruoho kosketti varpaitani. Olin vapaa..tekemään mitä halusin. Rakastumaan, saamaan lapsen, muuttamaan omakotitaloon...perustamaan perheen. Pyh! En tiedä..en ollut koskaan välittänyt rakkaudesta. Tai ehken ollut kohdannut tosi rakkauttani. Olin asunut melkein koko ikäni tuossa huoneessa. Valkeiden seinien sisällä. Tylsässä vuoteessa. Lääkärit sanoivat ettei minulle saanut tuoda mitään erikoista, sillä he eivät tunne sairautta ja se voi reagoida pahasti vaikka esim. Tv:stä. Ja minusta muutenkin hempeily ja kauhea siirappisuus oli ällöttävää. Katsoin vielä viimeisen kerran ikkunaa. Sitten säntäsin kohti edessä olevaa metsää.