Kuolema On Sairaus

Osa 4.

Olin luvannut sanoa terveiset hänen tyttärelleen..kun kuolen ja poistun täältä. En uskonut taivaaseen. En ollut koskaan uskonut. En oikeastaan uskonut mihinkään. Mutta, jos todella pääsen taivaaseen...muistan sanoa terveiset Awyn tyttärelle.

Oli raikas ja kirkas aamu. Kello ei kai ollut vielä edes 12. Metsä edessäni jatkuin samanlaisena. Ryteikköä, varvikkoa, kalliota toisella puolellani. En ollut varma minne olin matkalla. Eikä sillä ollut väliä. Tahdoin vain mahdollisimman kauas ihmisistä, kuolemaan jonnekkin..missä kukaan ei sitä näkisi. Siitä tulisi hirveä kuolema..tiesin sen sydämessäni. Kivulias...

Tulin pienen joen uomaan. Yhtäkkiä näin vastarannalla jonkun. Poika. Hän istui törmällä ja kalasti. Kävelin ohitse muina miehinä. Poika ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, joten jatkoin vain. En halunnut enää ketään lähelleni. Minulla oli kaikki tarvittava, enkä haluaisi tartuttaa ketään. Yhden ihmisen tartuttaminen voisi merkitä kaikkien AB verityyppien kuolemaa. Tautiin ei ollut parannuskeinoa, kuten tiedämme. Joten sitä ei pysäyttäisi mikään muu kuin ehkäisy. Eli en halunnut kohdata ketään AB verityyppistä. Jokea seuraten, löysin putouksen. Kävelin varoen kallioilla jotta pääsisin ehjänä alas. Toisaalta, kalliolta putoaminen olisi voinut olla parempi kuolema kuin tuleva kuolemani.

Päästyäni kallioilta, kuulin kolinaa samaisesta kivikosta josta äsken kävelin. Pysähdyin ja tuijotin kivikkoon. Joku seurasi minua! Päätin lähteä pakoon. Kukaan ei saisi löytää minua!! Juoksin kivikossa, vesi vierelläni virtasi yhtä kovaa kuin minä juoksin. Yhtäkkiä tunsin jalkani luistavan kiven pinnalla. Kaaduin, kolautin pääni...ja kaikki pimeni. Kuulin veden..sen solinan. Pääni oli taatusti veden alla. Yhtäkkiä tunsin kipua. Niin kovaa että aloin huutaa. Vettä tunkeutui keuhkoihini. Tukehdun!!