Kuolema On Sairaus

Osa 12.

En puhunut..en kenellekkään joka huoneessa kävi. En välittänyt enää mistään. Näin joka päivä kuinka Alfred kuskattiin huoneeni ohitse..näin hänen kärsimyksensä. Oveni ikkunaan oli asetettu kalterit ja huone oli täysin äänieristetty. Istuin vain sängyssä. Välillä itkin. Hiljaisuus oli kuvottavaa. Vessa minulla oli. Vesi oli niin puhdasta kuin se kykeni olla. Lääkärit pelkäsivät että vesi pahentaa sairautta. Ei..yksin olo sitä pahensi. En ollut saanut tälle päivälle vielä kipukohtausta. Se tulisi kohta...nielaisin. Kuinka kauan ihminen kestäisi tällaista. Olin ilman mitään viihdykkeitä. Yksin..minulle tuotiin ruokaa. Mutta kyllä nyt kaikki tiesivät että jos istut 24/7 huoneessa jossa ei ole kuin yksi pieni ikkuna josta näkee valkealle käytävälle, valot sammutetaan 9 ja sinulla ei ole mitään muuta kuin sänky..että ihminen tulee hulluksi. Hiljaisuus teki minusta selvää hitaasti. En voinut auttaa Alfredia. Minua häiritsi myös se seikka että olin rakastunut häneen...vaikka ei kai minun pitäisi olla. Minähän hänet sairastutin..aiheutan hänelle nuo hirveät kipukohtaukset, minä olen vaara kaikille ja Alfred on esimerkki mitä tapahtuu jos ystävystyy minuun. Lääkärit jotka hoisivat minua..he olivat töykeitä. He kohtelivat minua kuin se todella olisi heidänkin mielestään minun syyni. Yritin sanoa itselleni ettei se ollut, mutta miten voin luottaa itseeni jos lääkäritkin jo ajattelevat että sairauteni on syyni. Sanoin eräänä iltana lääkärilleni. " Saisinko edes yhden kerran käydä hänen luonaan. Ja kertoa hänelle että rakastan häntä." Lääkäri vastasi. " Etköhän ole tehnyt hänelle jo tarpeeksi. Ja emme hän halua että sairaala on särkyneitä sydämiä täynnä." Sitten hän oli lähtenyt. Miten kukaan voi sanoa noin?! Hän oli lääkäri. Minun ainoa turvani koska en saanut tavata Alfredia. Ja hän kohteli minua noin! Olin ajatellut silloin että tämä oli unta..pahaa unta josta pian herään. Mutta ei...tämä oli todellista. Olin todellisuudessa. Enkä voisi herätä uneen. Valot sammuivat. Tuijotin kattoa. Nousin vuoteeltani. Yhtäkkiä tunnen sen. Jalkani lysähtävät kasaan ja alan huutaa. Valot menevät päälle. Kyyneleet sumentavat silmäni. Tunnen piston..nukahdan.

Okei! Eli heipä hei taas. Tuota noin..juu. Olen siis tänään kirjoittanut aika monta osaa tähän tarinaan. Toivon ettei se haittaa. Nyt kun kerrankin on aikaaja motivaatiota. Eli tarina alkaa olla aika lailla kohti loppua. Katsotaan nyt miten käy. :)