Kuolema On Sairaus

Alfred Osa 7.

Elämä oli menettänyt merkityksensä. Kipua oli joka päivä. Huusin, kiljuin, revin lakanoita kun kipukohtaus yllätti ja poltti kehooni valtavia palovammoja. Olin jo niiden peitossa.

Viimein..olin rauhassa. Nukuin. Yhtäkkiä uneni muuttui. Seinät ympäriltäni alkoivat palaa, kaatuivat niskaani. Polttivat...Näin Annabelin seisovan liekkien keskellä käsissään tulitikut. "Ei! Tämä ei ole hänen syynsä!! Minä kosketin häntä! Sain taudin itse! Hän ei voi sille mitään! Hän syntyi sen kanssa!" Annabelin kasvot menivät virneeseen. Tuo olio ei ollut Annabel. Ja kun sanoin tuon lauseen..tyttö alkoi itkeä. Mustia kyyneleitä valui pitkin kasvoja. Kamala nyyhkytys täytti pääni. Mutta ne eivät olleet kyyneleitä, ne olivat palovammoja. Ne uursivat mustat juonteet tytön kasvoihin. Tulitikut putosivat lattialle. Ja yhtäkkiä koko lattia romahti. Tyttö ja minä putosimme molemmat. Näin valkean nietoksen alla. Yhtäkkiä tunsin kylmän pehmeän kosketuksen ja lumi pöllähti kun iskeydyimme siihen kuin pilveen.

Annabel..tai siis olento..itki yhä. Se katsoi minua palaneilla silmillään. "A...N...T...E...E...K...S...I." Se sanoi ja lopulta alkoi kikattaa. Se nousi päälleni ja antoi käsiensä sulaa kiinni omiini. "Ollaan yhdessä se avaruus minkä haluat meidän olevan!!! Kähähähää!!" Se käkätti ja alkoi painautua ja sulaa kiinni minuun. Karjuin kivusta ja pelosta. Se suli..päälläni. Takertui minuun. Sulautui..teki meistä yhden palavan möykyn. " Tämä ei ole Annabelin syy!!! Tajua jo!!!" Karjuin sille vihaisena.
Sitten se nosti kasvonsa. Katsoi minua surullisena ja yhtäkkiä se oli poissa!

Kun minulla ei ollut kipukohtausta päätin olla reipas. Tiesin, että näiden lisääntyneiden kipukohtausten myötä kuolisin taatusti pian. Halusin jättää jäljen perheelleni..ja Annabelille. Hän saattoi hyvin jäädä vielä eloon. Kuulin lääkäreiltä ettei hän ollut saanut niin paljoa kipukohtauksia. Kuulin myös..että hän oli kysynyt lupaa tulla kertomaan..että..että hän rakastaa minua. Tai en ole varma mikä asia tosi puheessa oli sillä lääkärit eivät sanoneet. Mutta minulla oli omat tunteeni siitä. Niinpä aloin kirjoittaa. " Hei äiti ja sisaret. Minä tässä, Alfred. Toivon että teillä menee hyvin, ja toivottavasti joulustanne tulee mukava..ilman minua. Halusin antaa teille kaikille jotkut joululahjat, mutta kipukohtauksia on pitkin päivää..ja olen eristetty. Äiti..pidä huoli sisaristani. Ja muista että olet todella vahva ja kestät kyllä. Pääsette yli vaikeiden aikojen. Lupaan sen. Ja vaikka kuolenkin pian..(tiedän sen) niin toivon että tiedätte..että olen aina luonanne. Minä lupaan. Mutta toivon, ettette tule kuolleen ruumiini (tarkoitan luurankoni) lähelle, sillä en ole enää kykenevä pyyhkimään kyyneleitänne. Matkastani tulee pitkä ja kivulias, mutta muistan aina että te olette olemassa. En tiedä minne joudun..mutta tiedän että vielä joskus palaan. Odottakaa silloin minua. Rakkaudella, Alfred..veli ja poika. " Se oli tarkoitettu omalle perheelleni. Äidille ja sisarille. Sitten otin uuden paperin. "Annabel....kun matkasin metsässä yksin. Minulla oli koko ajan tunne jostain suuresta..ihmeestä..ja sen nimi oli Annabel. Olit kauneuden esikuva minulle. Kun näin sinut alasti..kaikki palovammasi tekivät sinusta upean ja kauniin..niin kauniin etten haluaisi kirjoittaa tätä. Kuolen pian. Kipukohtauksia tulee koko ajan. Kuten ehkä olet jo huomannut. Olen täynnä palovammoja. Mätänen. Haisen jo nyt kuolleelta. Ja tavallaan olen kuollut, sisältä. Ilman sinua. Lääkärit eivät käsitä..että sinä olet lääke. Ihme lääke. Et paranna minua mutta olet kanssani. Se minne menen ei koskaan ole tärkeintä...se on että pääsen sinne kanssasi. Mutta jos nyt kuolen sinua ennen, lupaan odottaa sinua. Lupaan olla vastassa. Lupaan hukuttaa sinut halauksiin. Lupaan rakastaa sydämeni pohjasta. Ja vaikka sydämeni mätänee ja lopettaa toimintansa pian..se ei koskaan lakkaa sykkimästä sinulle. Jos pidät minut sydämessäsi..elän. Kuin sympioosi. Tiedäthän. Olen pienestä pojasta asti unelmoinut avaruudesta ja avaruusmatkailusta. Sinun kanssasi...tunnen että olen laskeutunut kuuhun. Tunnen painottomuuden ja sen epätoden tunnon. Sen upean tunteen kun tietää että saa olla kosketuksissa jonkun ainutlaatuisen kanssa..sellaisen mitä kaikki eivät saa kokea. Olet minulle etuoikeus. Kiitos että sain sen mahdollisuuden. Kiitos että olit lähelläni. Vaikka emme enää saa koskettaa.." sitten..kynä putosi kädestäni lattialle. Se kolahti..kolkosti. Satutti sieluani. Aloin kouristella ja huutaa. Näköni sumeni. Kuolenko?

Tunsin kylmyyden. Se palellutti joka puolelta. Jäädytti. Mutta samalla helpotti. Avasin silmäni. Tunsin kivun. Kouristelin. Mutta sitten keskityin. Olin ulkona. Kasvoilleni satoi lunta. Ja taivas oli ylläni. Tummana, tähtiä täynnä. Uskomatonta. Se sai kipuni unohtumaan. Kouristelin, mutta pidin katseeni naulittuna tähtiin. Yhtäkkiä tunsin otteen ja kasvojeni eteen ilmestyi Annabel. " Voi Alfred! Olet laiha!" Hän sanoi ja hengitti raskaasti. Naurahdin. En ollut kyennyt syömään moneen päivään..viikkoon..Yhtäkkiä tunsin nestettä nousevan mahastani. Nousin kyynärpääni varaan ja oksensin lumelle. Se mitä suustani valui..oli hyvin tummaa verta. Olin kuolemassa. Mätänemässä.. Sitten nostin katseeni kohti Annabelia. " Onneksi olet kunnossa..." Huokaisin väsyneenä ja silitin hänen päätään. Tytön posket olivat palaneet.." Alfred...ra..argh!! Rakastan sinua!" Hän kiljui kivuissaan. Kiedoin käteni hänen ympärilleen. "A..annabel...minäkin sinua." Vedin hänet itseäni vasten ja suutelin häntä palaneille kuumille huulille. Suudellessamme, kasvoilleni ilmestyi palovammoja. Se sattui, mutta ei enää yhtä paljon. Annabel itki..minäkin. "Tule...tule päälleni." Sanoin hänelle. Hän katsoi minua hämmentyneenä. " En..litistän sinut.." Pudistin päätäni epäuskoisena. Ei..hän ei koskaan voisi litistää minua. Hän oli kuin höyhen. " Tule kainalooni. Niin näet mitä haluan näyttää sinulle..." Hymähdin. Hän nyökkäsi ja siirtyi kainalooni. Annabel oli lämmin. Hän käänsi katseensa taivaalle ja näki tähdet. " Annabel...rakastin sinua ensi hetkestä alkaen. Jo silloin...argh.." Tunsin voimakkaan kivun joka puristi kurkkuani. Annabel nousi istumaan ja asetti kuumat palaneet huulensa omiani vasten. " Jo...silloin kuin näin sinut joen törmällä kävelemässä." Sain sanotuksi. " Alfred..minä ajattelin sinua idiootiksi..mutta kalliolla..tajusin kuinka paljon rakastan sinua..ja koska et pelännyt minua..pidit minua ihmisenä. Se kiehtoi minua."
Katsoin Annabelia. " En halua menettää sinua...en nyt...enkä koskaan." Sanoin. Hän katsoi minua. " Haluat varmaan nähdä tähtitaivaan. Galaksin...avaruuden. Siirryn viereesi." Hän alkoi siirtyä. Mutta silloin tarrasin kiinni hänen käteensä. " Älä...avaruus...on sinussa." Hän katsoi minua ja naurahti vähätellen, kunnes näin kyyneleet hänen silmissään. "Älä höpise...et halua katsella palanutta ruumistani." Katselin häntä yhä tiiviisti. En välittänyt äskeisestä lauseesta. " Näen tähdet...silmissäsi..et voisi uskoa mutta palovammat. Sinun sisälläsi on avaruus. Älä siirry! Jooko?!" Huudahdin hänelle ja tutkin hänen kauniita kasvojaan, jotka pala palalta alkoivat sulautua taivaaseen. Hän oli kaunis. Yhtäkkiä hän huudahti.
"Alfred! Olet avaruus...tähdet..galaksit..maailmankaikkeus. Se olet sinä!" Sitten kipu valtasi molempien ruumiit. Aloin yskiä hänen edessään verta. Hän sai paljon uusia palovammoja. " Alfred..tämä on tässä. Me kuolemme." Hän sanoi minulle, itki ja hymyili. " Ei sen väliä. Teen mitä vain kanssasi. Et koskaan pyytänyt minua mukaan, mutta minä kosketin sinua. Se oli sinetti ja lupaus myös sille että tulen mukaasi nytkin."Katselin häntä ja hymyilin kivusta huolimatta. " Alfred..minne lähdemme?" Hän kysyi pelokkaan näköisenä. " En tiedä. Olet avaruuteni..ei ole väliä minne menemme. On väliä että olet kanssani." Sanoin hänelle. Sitten muistin kirjoituksen, johon kirjoitin vähän samalla tavalla. Olin onnellinen. Kuolisin hänen kanssaan. Kummankaan ei tarvitse lähteä matkalle yksin. Se oli ollut suurin toiveeni aina. Kävellä kuolemaan jonkun rakkaan kanssa. Kipu ei hellittänyt. Se oli kuin avaruus. Se ei loppunut. Lopulta, ikuisuuden jälkeen. Olimme vapaat. Kävelin Annabelin edellä. Ohitimme luurankomme jotka makasivat lumella. Ohitimme ikuisuuden. Ja päädyimme viimein sinne minne olimme koko ajan olleet matkalla. Meistä tuli tähtiä. Yhdessä me valtaamme taivaan kannen aina hohtavalla valollamme.
Loppu.