Kuolema On Sairaus

Viesti

Istuin keittiön pöydän ääressä. Kasvot hukutettuna käsiin. Itkin niin voimakkaasti että tuntui että ikkunat helisivät. Riley ja Marco istuivat kuusen luona ja itkivät. He eivät leikkineet iloisina. Riley työnteli saamaansa leluautoa hiljaa ja kyyneleet tahrasivat pienen pojan posket. Marco puki uudelle nukelleen vaatteita. Hän halasi nukkea ja nyyhkytti.

Yht'äkkiä puhelin pirahti. Nousin kuin tykkinä ylös tuolilta ja vastasin. " Iltaa. Poikanne kidnapattiin juuri. Emme tiedä minne tyttö vei pojan, mutta yritämme löytää heidät." Lääkäri luurin toisessa päässä sanoi. Puhelin putosi kädestäni. "Kidnapattiin?! Kuka kehtaa napata poikani!! Hän on kuolemassa!! Hän tarvitsee hoitoa!!" Aloin karjua yllättävän kovaa ja lapset alkoivat itkeä kovempaa. Tajusin, että heitä pelotti..ja lopetin huutamisen ja purskahdin itkuun.

Joulu lipui ohitsemme. Ilman Alfredia..ei mikään ollut enää merkityksellistä. Uusi vuosi tuli. Lapset menivät isovanhempiensa luokse ampumaan raketteja. Minä istuin yksin kotona..ja rukoilin poikani puolesta. Toivoin hänen olevan elossa..mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että hän oli poissa.

Kevät saapui. Lapset lähtivät kouluun. Olin päivät yksin. Sitten viimein sain kohtalon puhelun. Lapset olivat juuri tulleet kotiin. "Hei! Onko teillä uutisia pojastani?!" Miltei huusin puhelimeen. " Valitettavasti on. Poikanne on löytynyt kuolleena. Tytön, joka kidnappasi poikanne..perhe on löytänyt heidän luurankonsa. Tarvitsemme luvan, saako pojan haudata samaan hautaan tytön kanssa?"
Olin järkyttynyt. " Miksi tyttö vei poikani?" Kysyin enkä vastannut kysymykseen. " Tule sairaalaan niin saat kaksi lappua, jotka voit lukea. Sitten saat tehdä päätöksen poikasi hautaamisesta."
" Selvä..tulen niin pian kuin voin."

"Hei äiti ja sisaret. Minä tässä, Alfred. Toivon että teillä menee hyvin, ja toivottavasti joulustanne tulee mukava..ilman minua. Halusin antaa teille kaikille jotkut joululahjat, mutta kipukohtauksia on pitkin päivää..ja olen eristetty. Äiti..pidä huoli sisaristani. Ja muista että olet todella vahva ja kestät kyllä. Pääsette yli vaikeiden aikojen. Lupaan sen. Ja vaikka kuolenkin pian..(tiedän sen) niin toivon että tiedätte..että olen aina luonanne. Minä lupaan. Mutta toivon, ettette tule kuolleen ruumiini (tarkoitan luurankoni) lähelle, sillä en ole enää kykenevä pyyhkimään kyyneleitänne. Matkastani tulee pitkä ja kivulias, mutta muistan aina että te olette olemassa. En tiedä minne joudun..mutta tiedän että vielä joskus palaan. Odottakaa silloin minua. Rakkaudella, Alfred. Veli ja Poika." Paperi oli kuin viesti tuon puoleisesta. Puristin sen rintaani vasten ja itkin. Sitten otin käsiini toisen ryttyisen paperin. "Annabel....kun matkasin metsässä yksin. Minulla oli koko ajan tunne jostain suuresta..ihmeestä..ja sen nimi oli Annabel. Olit kauneuden esikuva minulle. Kun näin sinut alasti..kaikki palovammasi tekivät sinusta upean ja kauniin..niin kauniin etten haluaisi kirjoittaa tätä. Kuolen pian. Kipukohtauksia tulee koko ajan. Kuten ehkä olet jo huomannut. Olen täynnä palovammoja. Mätänen. Haisen jo nyt kuolleelta. Ja tavallaan olen kuollut, sisältä. Ilman sinua. Lääkärit eivät käsitä..että sinä olet lääke. Ihme lääke. Et paranna minua mutta olet kanssani. Se minne menen ei koskaan ole tärkeintä...se on että pääsen sinne kanssasi. Mutta jos nyt kuolen sinua ennen, lupaan odottaa sinua. Lupaan olla vastassa. Lupaan hukuttaa sinut halauksiin. Lupaan rakastaa sydämeni pohjasta. Ja vaikka sydämeni mätänee ja lopettaa toimintansa pian..se ei koskaan lakkaa sykkimästä sinulle. Jos pidät minut sydämessäsi..elän. Kuin sympioosi. Tiedäthän. Olen pienestä pojasta asti unelmoinut avaruudesta ja avaruusmatkailusta. Sinun kanssasi...tunnen että olen laskeutunut kuuhun. Tunnen painottomuuden ja sen epätoden tunnon. Sen upean tunteen kun tietää että saa olla kosketuksissa jonkun ainutlaatuisen kanssa..sellaisen mitä kaikki eivät saa kokea. Olet minulle etuoikeus. Kiitos että sain sen mahdollisuuden. Kiitos että olit lähelläni. Vaikka emme enää saa koskettaa" Lause ilman pistettä...se jäi kesken. Onko tämä Annabel..se henkilö joka hänet kidnappasi? Hän rakasti tyttöä. Silloin päätin.

"Haudatkaa poika tytön kanssa. Laittakaa tytön mukaan tämä paperi." Annoin viestin Annabelille, lääkäreiden käsiin. He nyökkäsivät. Sitten lähdin.

Meille kerrottiin haudan sijainti. Marco ja Riley kantoivat kahta kukkaa käsissään. Molemmat. Toisessa kädessä tummansininen ruusu joka oli laikutettu kellanvaaleasti. Kuin tähtitaivas. Ja toisessa kädessä tumman puna musta ruusu. Minulla oli mukanani viesti. Haudalle oli raivattu pieni polku ja se oli merkitty suurella kyltillä. Kyltissä luki. " Täällä lepää kaksi ihmistä..jotka hohtavat tähtinä yllämme." Kaksi hautakiveä jökötti niityllä. Kukkia kasvoi jo multaan. Lapset jättivät kukat haudalle. Ja minä avasin paperin.
" Rakas Alfred..poikani. Muistan aina miten katselit taivasta ja kerroit minulle joka kerta siitä miten joskus halusit matkata avaruuteen. Tähtien keskelle. Halusit tulla tähdeksi. Kun kysyin, rokkitähdeksikö? Vastasit, ei..valoa välkkyväksi tähdeksi joka valaisee sellaisten elämän joilla on vain pimeyttä. Haluan auttaa. Se oli minusta ihanasti sanottu. Noh..nyt taidat todella olla se tähti miksi halusit. Kun isäsi kuoli, sanoit aina että halusit lähteä täältä vielä jonain päivänä jonkun rakkaan kanssa. Minusta tuntuu, että sekin toteutui. Ja tiedätkö..minun suurin toiveeni toteutui. Se että sinun toiveesi toteutuivat ja että pääsit täältä pois mieleisessä seurassa. Rakastan sinua. Aina. Olit poikani ja tulet aina olemaan. Marco ja Riley muistavat sinut aina. Ja luulen, että kun he joka päivä kävelevät suojatien yli...olet mukana pitämässä kädestä ja kuljettamaan yli turvallisesti. Huolehdit meistä aina. Kiitos..."
Laskin paperin kukkien keskelle. Sitten otimme toisiamme käsistä kiinni. Toinen käteni jäi vapaaksi, ja tunsin siinä kylmän tunteen. Kuin joku pitäisi siitä kiinni. Alfred....
Loppu.

Nyt se on ohi. Huh...toivottavasti en kyllästyttänyt teitä kuoliaaksi. :3