Kuolema On Sairaus

Tyttäremme..Annabel

Tuijotin lattiaa. Kuulin puheen..ja sanat. Mutta se tuntui niin uskomattomalta. Annabel...karannut sairaalaasta.
" Kulta..ei hätää. Annabel löytyy. Varmasti." Mieheni käveli luokseni. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja sumensivat näköni. " Annabel..tyttäreni...miksi?" Katsoin Annabelin kuvaa ja istuin sängylläni.
" Tomas..tulisitko tänne?" Mieheni käveli käytävältä huoneeseen.
" Mitä nyt kulta..?" Hän kysyi.
" Minun on..minun on pakko lähteä etsimään häntä." Sanoin miehelleni ja tuijotin häntä lohduttomasti. Hän istui viereeni ja otti minut halaukseen. "Lähdetään." Hän sanoo minulle ja auttaa minua etsimään lämpimät vaatteet sillä on syksy. Kävelemme ulos ja nousemme autoon. Pojat kävelevät pihaan. " Minne lähdette?" Mieheni katsoo minua. " Etsimään Annabellea. Hän karkasi sairaalasta." Pojat ovat hämmentyneitä. " Menkää sisään vain. Syökää jotain ja olkaa rauhassa. Löydämme sisarenne tuota pikaa." Pojat ovat jo 19 vuotiaita mutta ovat luvaneet asua kotona. Sillä Annabel halusi että he jäävät minun ja Tomasin tueksi. Se ei ollut pojille ongelma. Niinpä he asuvat yhä kotona. Sinä iltana emme päässeet nukkumaan. Emmekä löytäneet tytärtämme. Alkoi sataa noin 11 aikaan illalla ja päätimme palata kotiin.

Päivä toisensa perään yritimme löytää häntä. Sitten..saimme puhelun. Sairaala toisessa piirikunnassa. " Olemme löytäneet tyttärenne. Mutta emme voi päästää teitä häntä katsomaan sillä hänet on eristetty sellaiselle osastolle minne ei päästetä ulkopuolisia." Uutinen oli helpottava..mutta se että emme päässeet Annabelin luokse.. Se ei ollut helppoa.

Istuimme sinä päivänä pitkään sängyssä. Tuijotin seinää. Lunta oli alkanut putoilla hiljakseen taivaalta. Puhelin pärähti 10 aikaan. Tomas otti luurin. " Tyttärenne pakeni juuri äskettäin erään toisen potilaan kanssa. Tilanne ei näytä hyvältä." Ilta oli kylmä. Pakkasta oli 20 astetta. Tähdet tuikkivat taivaalta. " Annabel..miksi hän vastustaa kaikkia?" Lysähdin mieheni syliin ja itkin.

Etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Lunta oli satanut liikaa. Joulu hurahti ohitsemme nopeaa, sillä..joulukuusen alle jäi monta pientä pakettia. Lahjoja Annabelille. Olimme ajatelleet että Tomas olisi vienyt ne hänelle. Uusivuosi tuli. Kaikki olivat masentuneita...uusi vuosi ei toisi tullessaan mitään uutta.

Sitten saapui kevät. Lumi alkoi sulaa ja kukat kasvaa ja nousta maaperästä. Silloin palo syttyi sisälläni. Seisoin eteisessä ja tuijotin Tomasia ja poikia. " Minä lähden etsimään hänet!" Sanoin päättäväisesti....ja astuin ovesta ulos. Pojat tulivat perääni. Ajoimme toisen piirikunnan puolelle. Aluksi etsinnät eivät millään meinanneet tuottaa tulosta. Mutta jokin käski minun jatkaa.

Lopulta. Tuijotin kukka kedolle. Aurinko paistoi ja kedolla oli pieni lampi. Sen vieressä oli upea kukka peti. Täynnä villiruusuja, päivän kakkroita..unikkoja ja lemmikkejä. Kävelimme yhdessä kohti kukkia. Tomas otti kädestäni kiinni ja katsoi minua ja näytti että hän oli luonani. Pojat kävelivät perässämme. Kukkien keskellä näkyi kaksi valkeaa olentoa. Ne halasivat toisiaan. Niiden silmissä oli päivänkakkarat..nenässä ruusu. Kylkiluiden ympärillä kasvoi hiirenvirnaa kauniisti niihin punoutuneena. Ja..kylkiluiden välistä. Sydämen kohdalta kasvoi molemmilla kissan kelloja..jotka tuulessa kuiskivat omaa ainutlaatuista tarinaansa. Niin tyttäreni löydettiin. Ja heidät haudattiin kedolle. Samaan hautaan.

Eräänä iltana hautajaisten jälkeen. Kaivoin Annabellen lipastoa ja löysin kirjan. Avasin sivun jolla oli kuvia kukista ja luurangoista.
" Vaikka kuolen..enkä tahdo vanhempieni tai kenenkään näkevän kuolemaani. Toivon että he löytävät minut sen jälkeen. Ja näkevät sen kauneuden..mikä minusta on tullut. Olen loputon avaruus. Äiti..isä..tai veljeni..kuka ikinä oletkaan. Tänä iltana..mene ulos ja katso taivasta. Jos se on pilvetön..katso sitä. Näet minut. Minä olen avaruus..olen loputon. Kun katsot minua..muista minua. Älä sano sanaa. Muistele vain. Minä näen sinut."

Sinä iltana menimme ulos. Menimme toiseen piirikuntaan autolla. Menimme kedolle. Istuimme lähelle Annabellen hautaa. Katselimme taivasta joka oli täynnä tähtiä. Kaikki hiljaa..yhdessä. Annabell oli kanssamme. Koko ajan.
Loppu.

Eli juu..päätin tehdä tällaisen pikku tarinan Annabelin äidin näkökulmasta. Et sillee. Toivottavasti piditte.:3