Kuolema On Sairaus

Osa 11.

Avasin silmäni. Vieressäni penkillä istui lääkäri. Hän katseli minua tutkivasti. " Hmm..oletko jo paremmalla mielellä?" Nyökäytin. " Olen pahoillani että heräsit yksin. Mutta lupaan ettei sinulla ole hätää." Mies sanoi. Nousin istumaan ja katselin häntä. " Onko Alfred kunnossa?" Lääkäri nyökkäsi. " Hän kertoi että nimesi on Annabel." Nyökkäsin. " Tutkimme sinua kun olit nukutettuna. Sinulla on vakava sairaus." Nyökkäsin uudelleen. Minulla oli sen sairauden lisäksi myös nälkä. Ajattelin ja naurahdin omalle ajatukselleni. " Öh..saisinko kysyä. Saisiko jostain ruokaa. Olen nälkäinen..." Sanoin ja vatsani päästi juuri silloin kova murahduksen. " Aivan..tuon sinulle ruokaa tuota pikaa." Lääkäri sanoi ja lähti. Siinä minä istuin ja mietin. Mietin pääni puhki, että mikä päivä oli, paljonko kello oli. Mitä oli tapahtunut. Lääkäri saapui huoneeseen yllättävän nopeasti ja keskeytti ajatukseni. " Tässä. Lähden katsomaan ystävääsi. Voit syödä sillä välin. Mutta muista, et saa poistua huoneesta." Nyökkäsin ja kävin ruuan kimppuun. Se oli perus sairaala murkinaa. Täyttävää, muttei niinkään hyvää. Syötyäni juustomakaronin join vettä. Katselin huonetta. Minua alkoi ahdistaa. Muistin lapsuuteni liiankin hyvin. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri palasi. "Saanko käydä hänen luonaan?" Kysyin ja hymyilin toiveikkaasti. Mies vilkaisi minua alta kulmain. " Anteeksi että joudun sanomaan tämän..mutta et. Teitä ei saa päästää samaan huoneeseen enää koskaan. Meillä on lupa pitää teidät täällä karanteenissa." Tuijotin miestä ja kyyneleet valuivat silmistäni. " Mi.." Meinasin että sanon vastaväitteen. Mutta luovuin siitä. Mies lähti huoneesta. Jäin istumaan sängylle. Itkemään. Taasko..ei ole todellista. Jo pienenä tyttönä sain kestää tätä.

Tuli pimeää. Huoneesta sammuivat valot. Oli kai ilta. Yksinäisyys alkoi vallata minua. Se tuntui kuristuksena kaulassa, vääntönä vatsassa ja kylminä väreinä raajoissa. Tuijotin ovea. Se näytti helpolta avata. Nousin sängyltä ja otin sänkyni vieressä olevan pikkupöydän. Ovessa oli ikkuna. Se oli suuri ja ulottui melkein alas. Kävelin ikkunan luokse ja heilautin pikkupöydän, se kolahti lasiin ja teki siihen säröjä. Iskin uudelleen, ja huoneen täytti kilinä. Lasin palaset sinkoilivat ympärilleni. Hypin lasin palasten ylitse käytävälle. Kipitin hiljaa kohti ikkunaa jonka takana Alfred oli. Alfred istui sängyllä. Koputin ikkunaa ja hän loikkasi sängyltä ja juoksi lasin luokse. Lasi oli äänieristettyä. Litistin kasvoni vasten lasia. Alfred asetti kätensä vasten lasia ja tuijotimme toisiamme ja hengitimme raskaasti. Yhtäkkiä Alfred kaatui lattialle ja alkoi huutaa ja kouristella. Palovammoja ilmestyi hänen iholleen tyhjästä. Huoneeseen ja käytävälle syttyi valot. "Alfred!! Voi kulta!! Yritä kestää!" Kuulin ääniä käytävän toisesta päästä ja juoksin. Olin loikkaamassa huoneeseeni ikkunan läpi kunnes kipu lävisti kehoni. Putosin lasin sirpaleitten päälle, kiljuin kivusta jonka ne aiheuttivat lävistäessään ihoni. Huusin niin kovaa että Alfredkin taatusti kuuli sen.

Kuulin heikkoja ääniä. Näin sumeasti ihmisiä ympärilläni. Nostin kättäni. Kipu oli suuri. Siirsin käden kasvojeni eteen ja tuijotin sitä. Se oli täynnä lasinsiruja ja verta valui putouksina pienistä haavoista. Tärisin ja käsi lötkähti sivulleni. Käänsin katseeni ovelle. Oven ohitse kiidätettiin poikaa. Poika kouristeli ja huusi. Alfred!