Kuolema On Sairaus

Alfred Osa 6.

Mietin mitä Annabel teki tällä hetkellä. Kipukohtauksia en ollut saanut vähään aikaan, mikä sai minut paremmalle tuulelle. Lääkäri käveli huoneeseen. "Saisinko ruokaa?Olen nälkäinen." Sanoin ja lääkäri katsoi minua ja nyökkäsi. "Kyllä minä voin sinulle ruokaa hakea. Odota vain." Hän lähti. Olin yksin. Katselin valkeita seiniä. Ikkunaa. Ihmisiä käveli huoneeni ohitse. He eivät edes vilkaisseet. Tältä se siis tuntui..olla huomaamaton. Olla poissa. Poissa kaikista mielistä. Kaikkien mielistä. En ollut koskaan ajatellut kuinka yksinäiseltä ja hirveältä se tuntui. Nuo ihmiset eivät antaneet ajatustakaan meille. Heillä oli omat murheet. Joku perheen jäsen kipeänä kotona. Jonkun mummo kuolemassa. Tulevat hautajaiset pyörimässä mielessä. Eivät he saaneet aikaa ajatella meitä. Eivätkä he taatusti halunneetkaan ajatella meitä kummemmin. Poissa mielestä, poissa kokonaan....
Viimein lääkäri saapui tarjottimen kanssa huoneeseen. Ruoka oli täyttävää, muttei parhainta tietenkään. Syötyäni, tarjotin noudettiin pois astioineen. Astiat olivat likaisia..vähän kuten minä. Ne pestiin, ja lika ja bakteerit lähtivät. Minua...ei voinut pestä. Ei ollut parannus keinoa.
Yhtäkkiä valot sammuivat. Kello oli kai jo niin paljon. Kuinka hitaasti lääkäri oli tuonut ruuan? Vai olinko herännyt niin myöhään? Ei hajuakaan. Ajan taju katosi.
Käytävä tyhjeni ja lopulta pimeni. Ihmiset lähtivät kotiin murehtimaan omia asioitaan. Unohtavat meidät pian kokonaan... yhtäkkiä käytävälle ilmestyi joku. Nousin istumaan ja tuijotin tyttöä. Annabel! Nousin ripeästi ja ryntäsin kohti ikkunaa. Kosketin lasia. Annabel litisti kasvonsa vasten lasia. Toivoimme molemmat, että voisimme koskettaa...lohduttaa...hoitaa...tuhota sen sairauden..rakkaudella...joka meitä yhdisti. Asetin käden vasten lasia. Annabel asetti omansa vasten omaani. Jos vain olisin voinut tuhota lasin välistämme. Katsella kun se sataa päällemme terävänä lumisateena. Kimaltaa valossa. Satuttaa..mutta ei niin paljon kuin tämä...se ettemme saaneet koskea..toisiamme.
Annabel oli hengästynyt, minäkin vähän. Se adrenaliini ryöppy minkä koin juostessani ikkunalle.
Yhtäkkiä aloin tuntea puristavaa kamalaa kipua kaulassani. Tunsin kaatuvani, mutta näin silmissäni kuinka Annabelin kasvoista katosi jotain...hänen kasvonsa muuttuivat pääkalloksi. Kukat silmissä...lasi välistämme katoaa..kosketan luisia kasvoja..järkytyn. Mutta sitten lämpö palaa sisälleni ja huomaan käteni olevan luinen..kuin luurangolla.
Yhtäkkiä silmäni rävähtävät auki. Kipu kouristaa hyvin vahvasti. Kuin palaisin. Näen käytävällä valot. Annabel kiljuu lasin takaa lukemattomia sanoja. Yhtäkkiä hän hätääntyy kuin peura. Hän katselee ympärilleen. Nostaa katsettaan, ryntää juoksuun ja sitten..kuulen kaiken. Lasinsirut kilahtavat kun jokin painava laskeutuu niiden päälle. Kiljuntaa..korvia ja sydäntä vihlovaa. " Annabel!!!!!!!!" Huudan niin kovaa kuin olen koskaan huutanut. Sitten silmäni sulkeutuvat ja näen Annabelin makaamassa lasin sirujen päällä..verisenä. Mutta tajuan, etteivät silmäni ole kiinni. Minut kuljetettiin Annabelin ohitse. Hän todella oli verinen ja haavoilla.
Kipu saa minut huutamaan ja itkemään. Kouristelemaan. Vaikka sisältä..olen kuollut.