Kuolema On Sairaus

Alfred Osa 5

Tunsin suurta kipua. Se voimistui ja voimistui. En nähnyt mitään. Tuntui kuin olisin ollut unessa, mutta en ollut siitä aivan varma. Yhtäkkiä kipu loppui. Tai ainakin se lieveni. Räväytin silmäni auki ja siinähän oli. Huulet vasten omiani. Olin hämmästynyt ja tuijotin häntä näyttäen sen. Hän siirtyi nopeasti pois päältäni ja sopersi. " A...anteeksi." Hän punastui. Olin yhä hyvin pyörällä päästäni. " Ei...Ei mitään, sait minut rauhoittumaan." Annabelin silmät suurenivat. " Voih! Onneksi! Olet Elossa! Kuvitella että tajusin sen vasta nyt." Annabel loikkasi päälleni uudelleen.  Voihkaisin kivusta. Annabel katsoi minua anteeksi pyytävästi. Yhtäkkiä auton valokiilat kohtasivat meidät. Auto pysähtyi. Annabel kaatui eteeni. Aloin yskiä vimmattuna, olin luultavasti kipeä. Kuumeessa...Tiellä näkyi vilkkuvia valoja, kuului paljon ääniä..erilaisia. Annabel nostettiin baareille, samoin minut. Tunsin helpotuksen. Toisaalta...
Katsoin Annabelia ja tarrasin häntä kädestä. Hän hymyili haikeasti. Kipu oli suuri. " Kuka olet? Mikä on nimesi?" Joku nainen Annabelin vierellä yritti tivata Annabelilta. Tuijotimme vain toisiamme. Lopulta meidät nostettiin. Mutta sitten me taisimme molemmat ymmärtää. Baarit alkoivat erota toisistaan. He erottaisivat meidät. " Annabel!" Huusin hänelle kauhuissani, peloissani. Annabel itki ja tuijotimme molemmat käsiämme ja yritimme pitää kiinni viimeiseen asti, mutta ne erosivat. Ne lysähtivät elottomina yli baarin laidan ilman toistensa kosketusta. Minut sidottiin lepositeisiin. Yritin päästä irti. Kaikin keinoin. Mutta, he työnsivät minut autoon ja viimeinen näkyni oli Annabel joka työnnettiin baareissa autoon.

Avasin silmäni. Lääkärin kasvot olivat tällä kertaa edessäni.  " Apua!!" Aloin huutaa ja riuhtoa..kunnes tajusin. Olin sairaalassa. " Rauhoitu.." Lääkäri sanoi. Nyökkäsin tajuttuani miten asiat olivat ja rauhoituin. Lääkäri katseli minua. " Ethän ala riehua jos irrotan lepositeet?" Pudistin päätäni. " Hyvä.." Lääkäri sanoi ja vapautti minut. Nousin istumaan sängylläni. " Tiedäthän että sairastat vakavaa sairautta?" Nyökkäsin. " Kyllä vain.." Lääkäri, mies jolla oli pyöreät silmälasit ja sänki...harmahtavat karhean näköiset hiukan sekaiset hiukset..vastasi. " Tiedäthän ettet selviä?" Nyökkäsin ja laskin katseeni apeana lattiaan. " Hyvä, mutta. Teemme sinulla pieniä testejä ja ne tehdään kun nukut. Sinun ei tarvitse pelätä. Täällä sinulle annetaan lääkkeitä jotka toivon mukaan helpottavat oloasi. Toivon mukaan viihdyt. " Uskoisin niin. Onko omaisilleni ilmoitettu?" Lääkäri nyökkäsi. " On.." Katsahdin lääkäriä ja huokaisin. " He eivät saa siis enää tavata minua, onhan oma veriryhmäni sama kuin heidän.." Lääkäri katsoi minua hämmentyneenä. " Mitä?" Huokaisin. " Ette siis täällä tiedä että tauti tarttuu AB veriryhmään. Koko perheeni on AB:ta." Lääkäri kosketti leukaansa mietteliäänä. " Onneksi kerroit tuon. Ja onneksi kukaan sinua tai ystävääsi hoitavista ei ole AB verinen." Huokaisin helpotuksesta. Olisin voinut kertoa aiemmin, mutta eilinen oli ollut vain niin hämmentävä. Mikä päivä eilinen edes oli ollut? Käännyin katsomaan käytävälle, minne näki kahdesta koko seinän vievästä ikkunasta. Ikkunoiden välissä oli lasiovi. Käytävällä tapahtui jotain. Annabel lennähti selälleen käytävälle. Hän kuitenkin pääsi kontalleen ja koputti ikkunaa ja huusi minulle kauhuissaan jotakin. Lasi oli äänieristettyä. Lääkärit lähtivät raahaamaan häntä pois. Hän kirkui ja itki. Katselin häntä hyvin rauhoittelevasti, yritin näyttää ettei ollut mitään hätää. Hän kuitenkin jatkoi rimpuilua ja näin kun lääkäri otti esiin ruiskun ja iski sen hellästi Annabelin käsivarteen. Annabel ehti nähdä kun lääkäri veti piikin pois, ja sitten hänen pelon sokaisemat kasvonsa kääntyivät kohti minua. Pudistin päätäni. Sitten hän nukahti. Hänet kannettiin pois käytävältä. Lääkäri vierelläni pudisteli päätään. " Hän ei ymmärrä että häntä yritetään vain auttaa...tiedätkö sinä hänestä jotakin?" Nyökkäsin. "Hänen nimensä on Annabelle." Lääkäri nyökkäsi. " Kiitos, voimme ottaa selvää hänestä paremmin ja ilmoittaa hänen vanhemmilleen." Nyökkäsin. Sitten lääkäri nousi tuolilta joka oli sänkyni vieressä..ja lähti.  Huoneeseen tuli kuoleman hiljaista. Asetin pääni hellästi tyynyyn ja huokaisin. Minua väsytti ja olin heikkona. Kuin jyrän alle jäänyt. Siltä se tuntui. Olin myös hyvin apea. Annabelin vuoksi. Tuijotin kattoa ja mietin mitä äiti puuhasi tai sisareni. Äiti...yksin kahden lapsen kanssa. Ja vanhin poika sairaalassa potemassa kuolemaa. Kyyneleet purkautuivat. Itkin. Ynisin hiljaa. Loppu...tämä se olisi.