Kuolema On Sairaus

Osa 2.

Myöhään illalla ymmärsin mitä olin mennyt tekemään. Alkoi nimittäin sataa vettä kaatamalla ja minun piti etsiä sateen suojaa. Sade putoili raskaina pisaroina taivaalta ja kasteli arpisen sairaan ihoni. Minulla ei ollut jalassa kenkiä. Olin suunnitellut paon niin huonosti kuin vain voi..eli en mitenkään. Olin vain päättänyt lähteä.

Metsä jatkui edessäni yhtä synkkänä kuin takanakin. Sairaalan lämpimät valot kajastivat vielä hetken oksiston takaa, kunnes ne katosivat. Olin tullut keskelle kolkkoa ja pimeää metsää. Ilman kenkiä. Pelkällä sairaala kaavulla. Arpinen palanut ihoni sulautui metsään ja näytin repaleiselta.

Yhtäkkiä tunsin viiltävää kipua vatsassani ja jaloissani. Kaaduin kosteaan maahan ja polveni uppoutuivat kosteisiin lehtiin ja moskaan. Voihkaisin kivusta. Se viilsi ja poltti vatsaani..se mitä näin paljaissa jaloissani..sai minut huutamaan kurkkusuorana. Ihoni paloi..mustan punaisia juovia ilmestyi jalkoihini. Sairaalassa lääkärit olivat oireista päätellen ehtineet nukuttaa minut näiden pahimpien kipukohtausten ajaksi, joten en ollut koskaan nähnyt miten juovat iholleni syntyivät. Se näytti niin mahdottomalta ja luonnottomalta. Syviä palovammoja vain ilmestyi jalkoihini. Lääkäritkään eivät olleet saanet selville mistä se johtui ja miten se tapahtui. Koko sairauteni oli mysteeri. Tuijotin palovammoja ja yritin koskea yhtä. Tunsin niin viiltävän kivun uudelleen, että päätin etten koskisi niihin enää.

"Miten kykenin vain lähtemään...en halua palata.. Mutta silti.." Kuumat kyyneleet lämmittivät kylmettyneitä kasvojani. Annoin viileän sadeveden puhdistaa ne. Siinä minä makasin. Keskellä metsää, sateessa. Juovat jaloissani ja ympäri kehoani. Yksinäisenä..Ehkä odotin ihmettä. Että parantuisin? Ei..en sitä. Vaan, että tulisi joku joka voisi kohdata kuoleman kanssani.....tai jopa parantaa minut siitä. Mutta..niin ei tulisi käymään. Ei metsässä kukaan ihminen asuisi..paitsi minä..