Kuljeta mua harhaan

7. Kapa

                              JIRKO

Mä tunsin olevani hiton onnellinen istuessani perjantaina Joosen kämpän sohvalla bongi toisessa kädessäni. Eikä se onnellisuus johtunut pilvestä, vaan Melinasta ja eilisistä tapahtumista. En mä todellakaan tiennyt, että kykenisinkö mä mihinkään vakavaan tai halusiko Melina lopulta mitään sellaista, mutta sen likan ajatteleminen sai mut kuitenkin hymyilemään helkkarin leveästi. Se oli ihan oikeasti päättänyt pussata mua siinä rappukäytävässä ja vieläpä ihan selvin päin, joten totta kai mun sisällä kupli vallaton riemu. Mä olin 23-vuotiaan sijasta muuttunut takaisin teinipojaksi. Tai siltä musta vahvasti tuntui.

Mä olin tosissaan ihastunut siihen tyttöön ja vaikka me oltiin ihan eri maailmoista ja vaikka mä epäilinkin, että meille koskaan tulisi mitään vakavampaa, niin hymyä mun huulilta ei saanut poistumaan millään. Mä halusin vaan nähdä sen ja jutella sille ja kuunnella sen hassunkuuloista naurua ja vetää sen syliin ja pitää ihan lähellä.

Mun onnellinen ajatusvirta katkesi kuitenkin lopulta kun joku alkoi hakata ulko-ovea. Sydän hyppäsi kurkkuun säikähdyksestä ja mä nousin hitaasti, laskin bongin pöydälle ja hiippailin eteiseen. Oven hakkaaminen jatkui ja mä kelasin, etten avaa, ennen kuin kuulin tutun äänen huutavan postiluukun kautta.

”Jirko, jos oot siinä niin avaa!”

Mä tajusin jo pelkästä Kapan äänestä, että se oli huonossa jamassa ja avatessani sille oven huomasin aika nopeasti, että se oli ihan perkeleen huonossa jamassa. Se vapisi kauttaaltaan ja hieroi tuskastuneena hionnutta otsaansa rynniessään mun ohi eteiseen.

”Kapa”, mä aloitin ja katsoin miten vieroitusoireinen kaverini valui eteisen seinää pitkin lysähtäen lattialle istumaan.

”Karri”, lausahdin käyttäen sen oikeaa nimeä, mutta en saanut sitä nostamaan katsettaan. Kapa hieroi vispaavin käsin kasvojaan, haukkoi henkeään ja ynähteli ahdistuskohtauksen vallassa. Mä katsoin sitä ihan sekunnin ajan, kunnes kyykistyin sen eteen ja tarrasin kevyesti olkapäästä. Olin mä nähnyt sen ennenkin tässä kunnossa, mutta ei se vähentänyt toverillista huolta, joka nosti päätään mun sisälläni.

”Ei vit – mä kuolen, mä kuolen, ei jumalauta, mä en kestä, onks sulla mitään? Onks sulla pameja? Onhan sulla jotain?” Kapa puhui yhteen putkeen, pyöritteli päätään ja nosti lopulta verestävien silmiensä katseen muhun. Sen katse oli täynnä sitä tuttua narkkarin epätoivoa, sellaista joka sai mun olon tuntumaan hiton pahalta, vaikka mä olin nähnyt sen ilmeen monesti ennenkin.

”On mulla, anna mä jeesaan sun pystyyn”, sanoin ja nousin, tarrasin Kapaa kyynärvarresta ja kiskoin pystyyn.

”Mun tarttee laatata”, se mumisi sitten vieden käden suunsa eteen ja muhun tuli vauhtia. Repäisin jätkän ripeästi mukaani ja ohjasin vessaan, sillä ei tosissaan huvittanut alkaa siivoilla mitään oksennuksia seiniltä. Eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä Kapa ehti ihan sopivasti kumartua vessanpöntölle kun laatta lensi. Mä jätin sen vessaan yrjöämään oloaan paremmaksi ja kävelin olohuoneeseen. Ei mullakaan nappeja enää paljon ollut, mutta en mä silti voinut olla jeesaamatta kaveria. Sitä paitsi Kapa oli pääsääntöisesti pikkuisen pahemmassa jamassa kuin meikäläinen. Mä tiesin, että se tapattaisi itsensä huumeisiin jos asiat eivät muuttuisi, mutta en mä silti osannut auttaa sitä irti tuollaisista elämäntavoista.

Kun mä palasin vessaan, niin jätkä istui vessanpöntön kannen päällä kasvot käsissään ja koitti hengittää rauhassa kaikesta ahdistuksestaan huolimatta.

”Tossa”, mä sanoin ojentaessani nappeja ja vesilasia sille. Kapa nosti katseensa ja hetken aikaa epätoivon seassa näkyi helpotusta.

”Kiitti Jirko”, se sanoi ja heitti ryynit kurkkuun ilman vettä, ”mun on ihan pakko saaha vedot, voitko sä ajaa autoo?” Kapa kysyi ääni vapisten ja raapi laihoja käsivarsiaan. Se valui hikeä ja hytisi samaan aikaan niin kuin pahemman luokan horkassa.