Kuljeta mua harhaan

1. Kanelia ja kardemummaa

A/N: Moikka! Löysin ihan sattumalta tämän paikan ja erityisen vaikuttuneena sivun aktiivisuudesta päätin julkaista omaakin tarinaa tänne :) Jos lukijoita on, niin jatkoakin kyllä piisaa yllin kyllin.

Kuten sanottua, tarina sisältää aika paljon päihteitä ja jokseenkin väkivaltaa, joten omalla vastuulla sitten!

*

JIRKO

Viime yö oli mulle taas vaihteeksi ihan totaalinen mysteeri. Niin kuin oli mysteeri sekin, miten mä olin päätynyt nukkumaan mun isoveljen talon lähistöllä olevalle pihapenkille, josta mä lopulta heräsin. Joku töni mua kylkeen ja mä olin ihan pihalla, siis muutenkin kuin fyysisesti. Asia ei kuitenkaan jaksanut ihmetyttää, mä olin todella usein pihalla, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mä olin ollut niin kauan kuin jaksoin vaan muistaa.

"Hei, onks sulla kaikki hyvin?"

Ääni tuli kaukaa ja kuitenkin ihan läheltä. Ihan niin kuin enkeli tai jotain muuta tosi hämärää. Mä ehdin jo kelata olevani taivaassa, vaikken mä varsinaisesti uskonut pääseväni sinne, jos sllaista nyt ylipäänsä edes oli olemassa. Uudempi tönäisy sai mut avaamaan silmäni ja heräämään sumuisesta, unenomaisesta tilastani viileään kesäaamuun. Tein tarkan havainnon, että ulkona satoi melkein kaatamalla ja mä makasin kyljelläni pihapenkillä vaatteet märkinä. Kellosta ei ollut tietoakaan. Kesä oli siitä hämäävä vuodenaika, että oli niin valoisaa, ettei voinut tietää oliko ilta vai aamu. Hetken aikaa mä vaan tuijotin eteeni, ennen kun sain itseni liikkumaan.

"Mitä helvettiä?" mutisin samalla kun kampesin itseni irvistellen istumaan. Suussa maistui veri ja huulta aristi siihen malliin, että se oli varmaan auki. Mä olin vieläkin vähän kännissä ja sekaisin, mutta tajusin sentään nostaa katseeni siihen joka puhui ja töni hereille. Siihen enkeliin. Se otti askeleen taaksepäin kohdatessaan mun katseeni ja mun huulilta pääsi hiljainen, käheä naurahdus. Mä näytin varmaan järkyttävältä. Se tuntematon tyttö taas, se näytti tajuttoman kauniilta, mun sekava ja sumuinen olotila suorastaa kirkastui kun mä vaan katsoin sitä. Se piteli sateenvarjoa ja pyyhki toisella kädellään punertavia hiuksia korvan taakse. Se näytti siltä, ettei se tiennyt mitä sen olisi pitänyt tehdä - olisiko sen pitänyt seistä siinä vai jatkaa matkaansa, nyt kun se oli saanut penkille sammuneen reppanan hereille. Sen eksynyt olemus sai mut naurahtamaan uudelleen. Se oli tosi söpö. Mä olin onnellinen, etten ollut oksentanut päälleni tai muuta vastaavaa, se tästä mun häikäisevästä ulkomuodosta olisi vielä puuttunut.

"Moi", tervehdin muina miehinä pyyhkien naamaani ja vilkaisin käsiäni, jotka olivat sen verran likaiset, että mä saatoin epäillä ryömineeni mudassa viime yönä. Miten mä olin tähän simahtanut? Broidi asui ihan sadan metrin päässä, mutta mä en ollut näköjään jaksanut kävellä sinne asti. Kädet vapisivat tapansa mukaan, ne vapisivat ihan aina, ja päässä heitti kun mä kaivelin röökiaskin sateen kastelemien housujeni taskusta.

"Moi", se tyttö vastasi lopulta epäluuloisuutta katseessaan ja mä tuikkasin tupakan huulilleni, "mä tästä menenkin."

"Eiku älä mee", mä sanoin sille samalla kun sytytin röökini, "tiiätkö sä paljonko kello on?"

Enkeli katsoi mua suu viivana ja mä imin savua keuhkoihini viimeistä päivää samalla kun katselin tytön kasvoja. Mä muistin eiliseltä sen, että me oltiin Jiipeen kanssa vedetty vodkaa ja bentsoja ja pyöritty pitkin maita ja mantuja ihan pellit kiinni. Sitten jätkä oli hävinnyt jonnekin ja mä olin mennyt baariin ja nyt mä olin tässä. Hiton sekaisin edelleen.