MOI! Oon pahoillani tästä pitkästä tauosta, kun en oo kirjottanu. Mutta nyt oon taas täällä! Toivottavasti jaksatte viel lukee tätä :) Ja tästä luvusta tein hieman pidemmän. Kertokaa mitä tykkäsitte! <3
**Harry**
Sarah sulki silmänsä ja hän näytti järkyttyneeltä istuessaan sairaalavuoteella. Hymyni hyytyi siihen.
"Onks joku hätänä kulta? Sattuuks sua?" Kysyin huolissaani.
"Älä... älä sano mua kullaks." Hän sanoi ja avasi silmänsä.
"Mitä..?" kuiskasin hämilläni.
"Anteeks, mut kuka sä oot..? Mä luulin et mun mies tulis kattoo mua, mutta sen sijaan tänne tuli joku ventoveiras..." hän sanoi ja tarkasteli ilmettäni.
"Sarah.. hei se oon mä, Harry! Mä oon sun mies." sanoin ja tartuin häntä kädestä.
Hän katseli kasvojani ja vetäisi käden irti otteestani. Hän näytti yhtä hämmästyneeltä kuin minä olin.
"Ei... Ku Louis, Louis Tomlinson on mun mies, tai siis poikaystävä." Hän sanoi päättäväisenä.
"Onks tää nyt joku vitsi?!" Kysyin pompaten ylös tuolista niin lujaa, että se kaatui maahan. Puuskutin siinä, yrittäen rauhoitella itseäni.
Mies lääkäri astui sisään.
"Onko kaikki hyvin?" Hän kysyi kohottaen kulmiaan.
"Ei... ei ole." sanoin, nostin tuolin ja viittoilin lääkäriä tulemaan perässäni käytävälle.
"Sarah ei muista, että mä oon sen mies!" huudahdin tuskallisena.
"Se voi olla vain väliaikainen muistikatkos, mutta jos asia on todella niin... Alamme tekemään tarkempia tutkimuksia heti tänään ja yritämme selvittää mistä asia johtuu. Hän kuitenkin muistaa Emilyn?" hän selosti ja kysyi lopulta.
"Okei... Siis joo se muistaa Em:in ja sit... Se väittää, tai siis luulee, että Louis on sen poikaystävä." sanoin huokaisten.
"Kummallista... ovatko he joskus seurustelleet?" hän kysyi.
"Ei.. tai siis oli niil jotain mitättömän pientä säätöö, mut siitä on jo muutama vuos." kerroin.
"Selvä.. Me tutkitaan asiaa, nyt ois parempi, että sinä lädet kotiin." Mies sanoi hymyillen.
Voi luoja....
**Sarah**
Harry tuli vielä hyvästelemään ennen kuin lähti. Tälläkertaa hän tajusi olla pitämättä kontaktia kanssani. Heti kun tuo nuori mies oli lähtenyt lääkäri tuli luokseni kyselemään erilaisia kysymyksiä. Hän selitti, että aivoni luutavasti vaurioituivat jotenkin kolarissa ja se on aiheuttanut muistihäiriön. Hän myös kertoi, että Harry Styles on oikeasti mieheni ja Emily on Harryn ja minun lapsi...
Lopulta hän jätti minut rauhaan ja sanoi, että joudun viipymään sairaalassa vielä useita päiviä, kun taas Emily pääsi jo tänään kotiin. Harryn luokse...
"Mikä mussa on vikana...!" huudahdin ja hieroin päätäni sen toivossa, että muistini palaisi. Mielessäni pyörii vain Louis... ja se kuinka onnellisia olimme ja, että hän on Emilyn isä, ei Harry.
Käänsin katseeni pöydälle ja nappasin kännykkäni. Etsin Louisin numeron ja soitin hänelle. Pyysin häntä tulemaan sairaalalle.
"Okei oon jo matkalla, nähdään pian." Hän sanoi pehmeällä äänellään ja sulki puhelun.
Heti puhelun päätyttyä nousin vuoteesta, nappasin laukkuni, kännykkäni ja vaatteeni ja menin vessaan vaihtamaan ne. Tämän jälkeen pujahdin huoneesta käytävälle ja menin kylttien osoittamaan suuntaan etsien lähimpää uloskäyntiä.
Kun pääsin ulos, suuntasin parkkipöaikalle. Eikä aikaakaan, kun Louis ajoi luokseni. Nousin rivakasti autoon sisälle.
"Mitä ihmettä sä täällä teet? Sun pitäis olla vuoteessa, lepäämässä." Hän sanoi huolissaan ja piti autoa tyhjäkäynnillä paikoillaan.
"Mä selitän sit ku ollaa päästy kotii..." sanoin huokaisten.
"Siis.. Sun luo." paikkasin sanavalintaani.
"Okei.. No ei Eleanore itseasias ees oo kotona, ku se on vieläkin sukulaisissa Manchesterissa. Joten mennää vaa." Hän sanoi ja lähti ajamaan.
"Eleanore..? Sä oot nykyään sen kaa?" kysyin hämilläni.
"Joo.. mehän ollaan oltu sen kaa yhessä melkein aina viimeset kuus vuotta." Hän sanoi katsoen minua huolissaan.
"Niimpä..." kuiskasin katsoen ohikiitäviä maisemia.
**Louis**
Olimme vihdoinkin perillä. Menimme reippaasti sisälle, sillä ulkona alkoi sataa.
"Oo kuin kotonas." sanoin hymyillen ja menin keittiöön keittämään teetä.
Hetken päästä istahdimme molemmat olohuoneen sohvalle odotellen kiehuvaa vettä.
"Mikä sun olo on?" kysyin
"Ihan hyvä... kai." hän sanoi viimeisen sanan ja vakavoitui.
"Kai?" kysyin varovasti.
"No... Mä en muista kaikkee..." hän sanoi hiljaa.
"Kuinka niin?" kysyin vakavana.
"Mä en tiedä miks, mutta mä en muista Harrya... Emilyn muistan, tottakai. Mutta en sitä, että Harry on mun aviomies... Se ei voi olla niin!" hän sanoi vilpittömästi.
"Mutta tosiasia on, että Harry on sun mies." sanoin suoraan.
"Mä en voi vaa uskoa sitä.. koska...." hän aloitti ja katsoi minua suoraan simiin.
"Koska..?" jatkoin.
"Koska... mä muistan sut. Sä oot mun poikaystävä ja Emilyn isä. Mun mielessä on niin selkeä kuva siitä." Hän täräytti ja jatkoi intenssiivistä tuijotusta suoraan silmiini.
"No huh huh..." sanoin ja sydämmeni tykytti voimakkaasti. Sarah tarttui kädstäni kiinni ja siirtyi istumaan lähemmäksi minua, nyt olimme todlla lähellä toisiamme. Hänen kasvonsa lähenivät omiani ja tajusin mitä hän aikoi.
"Mut mä oon nyt Eleanorin kaa." sanoin nopeasti. Hän erkani hieman ja veti kätensä syliinsä.
"Mä en muista sitä... Louis, mä tarviin sua." hän sanoi ja kyyneleet alkoivat kerääntyä hänen silmiinsä.
Huokaisin syvään. Tämä ei voi olla totta!
Katselin hänen kasvojaan. Poskilla virtasi kyyneliä.
"Hyshh..." sanoin pyyhkien kyyneleet noilta kasvoilta.
"Mä oon tässä, älä huoli." sanoin ja halasin häntä tiukasti.
