Se on sairaus

A

Mä istun kuusessa. Heilutan mun jalkoja ilmassa ja katselen alaspäin.

Tää on koko kylän pisin puu.

Jos tämä puu olisi vain hiukan pidempi, niin ehkä pystyisin tähyilemään muurin yli. Ehkä näkisin mitä siellä on, onkohan siellä oikeasti helvetti?

Mutta jos niin kävisi, mä saisin todennäköisesti kokea loppuni ja mun puuni sahattaisiin kahtia.

Sitten mun oma majapaikka olisikin enää polttopuina jonkun takassa.

Mä olen asunut tässä samassa kylässä jo kohta kahdeksantoista vuotta, jokainen niistä on ollut yhtä tuskaa. Synnyin täällä, jossa elämä on ihan liian mautonta.

Täällä jokainen tuntee toisensa ja on suorastaan ihme, ettei kaikki ole sukua toisilleen. Sukulaissuhteita kumminkin riittää ihan liikaakin.

Tätä kylää ympäröi muuri, kuten mä taisin asian äsken ilmaistakkin. Epäillään, että muurin takana on helvetti ja paholaisia.

Kyllä siitä muurista pystyy näkemään ja pääsee livahtamaan, mutta sen takana ei näy muuta kun jotain laatikkomaisia hökkeleitä ja tasaista hiekkaa.

Yöaika on ainut aika milloin on turvallista mennä jonnekkin rakoseen tuijottamaan, koska kiinni jäämisestä seuraa kuolemantuomio.

Armotta.

Tiedän pari ihmistä, jotka ovat livahtaneet muurin taakse tutkimusmatkalle, mutta yksikään heistä ei oo koskaan palannut.

Muurin taakse meneminen, on pahin rikos, minkä tässä kylässä voi tehdä. Se on jopa murhaakin vakavampi.

Eikä me tiedetä miksi muuri on siinä tai miksi meille ei kerrota mitä sen takana on. Se vain on siinä, ärsyttämässä mua joka päivä.

Siinä se tulee olemaan vielä silloinkin, kun vanhemmat valitsee mulle morsiamen, jonka kanssa menen naimisiin ja saan lapsia.

Se tulee ärsyttämään mua vielä silloinkin, kun makaan jo kuolleena haudassani.

Sen jälkeen se ärsyttää mun lapsia, jotka seuraa mun jalan jäljissä. Kehä vain jatkuu ja jatkuu, me vain pysytään täällä loukussa.

Tuntuu kuin mun jalat olisi sidottu yhteen, kuin mut olisi vangittu. Mä haluan tietää mitä muurin takana on, mutta mä en halua kuolla.

"Noah, missä helvetissä sä oikein olet?" kuuluu huuto ja huokaisen.

Olisi kiva saada hetken rauhaa, mutta se on liikaa pyydetty.

"Tullaan", mä huudan vastaukseksi ja kiipeän alaspäin. Sopivan välimatkan päässä lopetan kiipeämisen ja annan itseni pudota maahan.

Olen kuin kissa, tipun jalat edellä.

Hölkkään pois kuusen luota kohti meidän pientä vanhanaikaista mökkiämme. Se ei erotu millään lailla muistakaan mökeistä, nää kaikki on lähes samalaisia.

Tylsiä, vanhanaikaisia ja epäkäytännöllisiä.

Mä pääsen ovelle ja lasken mun kenkäni oven eteen.

"Me ollaan huudeltu sua ainakin viisitoista minuuttia", mun veli ilmoittaa äkäisesti, kun kiirehdin keittiöön.

Olen juuri istumassa alas.

"Mikä unohtui?" äiti toruu ja pyöräytän silmiäni, ennenkuin pesen käteni saippualla. Sen jälkeen saan istua pöytään.

Otan ruokaa lautaselleni ja äiti katselee hiukan paheksuvasti, kun otan vain nokareen salaattia.

"Nyt me voidaan vihdoin aloittaa", isä huokaisee ja me aletaan syödä.

Meidän perheessä on tapana, ettei syömistä saa aloittaa ennenkuin kaikki on pöydässä. Välillä se on aika hermoja raastavaa.

"No miten Julian sun päivä meni?" äiti kysyy mun veljeltä, joka mässyttää ruokaansa.

"Ihan hyvin", se kertoo, kun saa nielaistua ruokansa. Se kohottaa mulle kulmiaan, se on yhdeksäntoista.

Se menee viikon päästä naimisiin naapurin tytön kanssa. Ne jää asumaan meille, koska kylän asukkaat saavat hankkia oman talon vasta 25-vuotiaana.

"No entä Noah sun päivä?" äiti kysyy multa ja kohautan olkiani.

"Se oli ihan okei", mutisen hiljaa ja tunnen äidin katseen itsessäni. Tiedän mitä se aikoo seuraavaksi kysyä, koska sen on pakko ottaa se puheeksi joka kerta.

"Missäs olit?" se kysyy, kuten mä arvasinkin. Mikä siinä on niin vaikeeta ymmärtää, että haluan paikan missä kaikki ei kokoajan katso mun jokaista liikettä.

Se on niin ahdistavaa.

"Mun paikassa", vastaan samalla tavalla kun ennenkin.

"Missäs tämä paikka on?"

"Muurien sisäpuolella", sanon ja nousen ylös. Kun nostan katseeni, huomaan koko perheeni tuijottavan mua.

"Kiitos ruuasta", mutisen ja vien astiat altaaseen ja pakenen omaan huoneeseeni.

Se on ylin kerros, eli ullakko. Tilaa on ihan mukavasti ja omaakin rauhaa joskus, silloin kun Julian ei tule häiritsemään.

"Noah", äiti huutaa,"voitko käydä hakemassa lakanat pesulasta?" se pyytää.

Mä mutisen jotain vastaukseksi. Se olisi voinut sanoa vähän aikaisemmin, ihan turhaan ravasin tänne ylös.

Äkäisenä lähden harppomaan kohti pesulaa.

Kun olen viemässä lakanoita kohti kotia, kävelen muurin reunaa pitkin. Katselen muuria ja sen kivistä pintaa.

Miksi on käytetty niin kauan aikaa sen rakentamiseen? Yhtäkkiä huomaan, että yhdestä kolosta tuijottaa silmäpari.

Säikähdän todella paljon ja tiputan lakanat maahan. Me katsellaan toisiamme hetken hiljaa, sillä on ruskeat silmät.

Mun sydän hakkaa ulos mun rinnasta, muurin toisella puolella on joku.

Kumpikaan meistä ei sano mitään, siitä huomaa, että se on yhtä paniikissa kuin mäkin.

Nostan lakanat maasta ja pinkaisen juoksuun, hidastan vasta kotiovella.

Äiti tulee mua vastaan ja katsoo kauhuissaan valkoisia lakanoita, jotka ovat nyt taas kuran peitossa.

"Noah! Ne oli vasta pestyt!" se toruu kovaan ääneen.

"Mä kaaduin", valehtelen, koska jostain syystä en halunnut kertoa siitä silmäparista, joka tuijotti mua muurin takaa.

Joku oma hömppä kommentti:

Hellou vaan ihanat muruset, päätin aloittaa uuden tarinan. (:
Jatkan kuitenkin tässä samalla sitä Pelkuria, joten ei hätää. Jos et oo käynyt lukemassa sitä, niin käy nyt ihmeessä ees katsomassa. XD ( Mainostusta )

Kertokaa toki mielipiteitänne tästä ekasta luvusta? 💕

💭Vanileea💭