Se on sairaus

C

Saatuani letun syötyä, kiitän ruuasta ja laitan astiat tiskialtaaseen.

Menen yläkertaan petaamaan sänkyäni ja kohta jo kuulen askelia.

"Mitä sä haluat Julian?" kysyn kun kaivan kaapista vaatteita. En edes vaivaudu vilkaisemaan ovelle, Julian se kuitenkin vain on.

"Koulu alkaa taas kuukauden päästä", se ilmoittaa ja mä pyöräytän silmiäni.

Kyllä mä sen asian tiedän, ei sen tarvitse mulle sitä ilmoittaa.

Istun sängylle odottamaan, että se saa asiansa kerrottua ja voin vaihtaa vaatteet.

"Se on sun vika vuosi, mitä aiot tehä sen jälkeen?" se kysyy huolestuneena. Mä huokaisen.

"Mä en tiedä", vastaan turhautuneena, tämänkin keskustelun olin käynyt jo lukemattomat kerrat.

"Sun pitäisi jo alkaa miettimään"

"Joojoo mä tiedän", parahdan sille.

Mä olen oikeasti miettinyt. Mihin helvettiin mä haluan töihin?

Mitä mä oikeastaan teen koulun jälkeen? Mulla ei oo mitään ideaa, koska tulevaisuus vaikuttaa jokatapauksessa niin tylsältä, ennalta-arvattavalta. Kunpa mä saisin siihen ees jollain tavalla vähän jännitystä.

"Voitko nyt vaan mennä, että saan vaatteet vaihdettua?" kysyn siltä äkäisenä ja se kurtistaa otsaansa.

"Mä haluun vaa varmistaa ettet valitse väärin", se mutisee ja lähtee viimein. Vaihdan vaatteitani ja pohdin sen sanoja.

Miten niin valitse väärin? Tarkoittiko se, että jos valitsen ammatin, joka mua ei kiinnosta?

Vai luuleeko se, että aion livahtaa muurin toiselle puolelle? Siinä tapauksessa se on väärässä, ei tulisi mieleenkään.

Mä kävelen alakertaan ja nappaan kengät käteeni. Olen liian laiska laittamaan niitä jalkaani.

Kävelen tutulle puulle ja kiipeän niin ylös kuin pääsen, oksien suojaan. Mun järkytykseksi, siellä on joku muukin.

Mun jalka lipeää oksalta ja mä tipun pepulleni maahan. Katson ylöspäin puuhun, mutta oksat peittävät henkilön.

Henkilön, jota en todellakaan olettanut enää näkeväni. En todellakaan mun puussani, muurin tällä puolen.

Siellä se vain kuitenkin on, eikä asiaa muuta se, vaikka räpyttelisin sille silmiäni kuinka monta kertaa tahansa.

Se kiipeää alas ja katselee mua kulmat kurtussa, kun vaan istun siinä ja tuijotan.

"Ootko sä kunnossa?" se kysyy ja sen ääni on niin ihana.

Mä tunnen sulavani maahan sen katseesta ja äänestä. Miten joku voi olla noin suloinen, noin suloisena oleminen pitäisi kieltää!

"Mitä helvettiä?" mun suusta pääsee, kun nousen ylös ja peräännyn askelia. Sekin näyttää pitävän etäisyyttä.

Se on se sinitukkainen poika, joka tuijotti mua eilen muurin toiselta puolelta.

"M-miten sä?" änkytän paniikissa.

"Miten mä mitä?" se kysyy ja istuu rennosti alas nojaten puuhunsa.

Mä en ymmärrä yhtään, miten se vain pystyy istua tohon edes vilkuilematta vainoharhaisena ympärilleen.

"Oot täällä?" kysyn kuiskaten ja vilkuilen ympärilleni. Jos joku näkee, niin me molemmat ollaan pulassa.

Se hymyilee mulle.

"Tulin sieltä rakosesta", se kertoo rennosti.

En ymmärrä miten se voi suhtautua tähän asiaan näin normaalisti.

"Tajuatko että kuka tahansa voi nähdä sut?" sihahdan sille paniikissa.

Se kallistaa hiukan päätään, kuin sitä ei kiinnostaisi. Valitettavasti mua kiinnostaa, oon liian nuori kuolemaan.

"Mee heti takaisin!" käsken sille ja se pudistaa päätään.

"Mä jään kiinni jos meen, vasta yöllä", se sanoo.

Mä katson sitä kauhuissani, jos se jää tohon, niin me molemmat joudutaan vaikeuksiin.

Oi miten mä toivonkaan, etten olisi tänään tänne tullut.

"No mene ees takasin puuhun", mä anelen ja se tottelee ja lähtee kiipeämään.

Seuraan sitä, mutta istun mahdollisimman kauas siitä.

Siellä me sitten istutaan hiljaa ja katsellaan alaspäin.

"Mä oon Reed Decker", se esittäytyy ja mä katson sitä kummastuneena. Se kattoo mua odottavasti.

"Noah", esittäydyn varovasti katsomatta sitä.

'Sukunimi?"

"Collins", vastaan epäröivänä. Katselen alaspäin puunjuurta.

Mua pelottaa hiukan, pelottaa että se on paholainen ja tappaa mut.

"Onko se totta, että täällä on sairaus?" se kysyy yhtäkkiä ja mä pudistan kiivaasti päätäni.

"Ei täällä mitään sairautta ole", mä vakuutan sille, mutta se katsoo mua epäileväisenä.

"Sen takia tossa on noi muurit, että te ette tartuta sitä meihin", se ilmoittaa itsepäisesti ja mä katson sitä järkyttyneenä.

"Ei, vaan että ette tulisi tänne", mä ilmoitan ja se katsoo mua hiukan haastavasti. Me katsellaan toisiamme hetki.

"Ihan miten vaan, mutta mä en haluu sotkeutuu tähän, Reed", ilmoitan ja tiputtaudun ylhäältä asti maahan, se ei satu. Tuntuu vain vähän oudolta.

Kävelen rauhallisesti kotiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mua ei pelottaisi, että se tulee tappamaan mut.

Kuin mua ei pelottaisi, että saan syytteet jostain sen takia.

Kun mulla ei olisi outo olo.

Kuin sen nimi ei toistuisi mun päässä yhä uudelleen ja uudelleen.

Reed Decker, poika joka asuu muurin toisella puolen.