Se on sairaus

F

"Hyvää yötä", Reed vastaa mulle. Ojennan sille vielä viltin, ennenkuin hyppään alas ja putoan maahan.

Hölkkään kotiin ja heitän kenkäni eteiseen.

"Hyvää yötä", huikkaan kovaan ääneen ja pakenen rappuset ylös. Hidastan vauhtia, kun pääsen ullakolle ja laahaudun loppumatkan kohti sänkyäni.

Heitän vaatteet lattialle ja sukellan peiton alle. Kuulen askeleet, kun joku tömistelee portaat ylös.

"Etkö sä syönyt iltapalaa?" isä kysyy ja saa mut huokaisemaan syvään.

"Oon väsynyt", selitän, yrittäen vihjata sitä häipymään, mutta se ei tajua.

"No sulla on ollut raskas päivä", isä sanoo ja istuu sängyn laidalle. Toivon vaan, että se häipyisi ja saisin miettiä mun ajatuksia rauhassa. Haluaisin vain miettiä Reediä ja sen taivaansinisiä hiuksia, mutta isän läsnäolo häiritsee mua.

"Miten sun päivä meni?" se jatkaa väkisin keskustelua. Tuijotan mun huoneen kattoa.

"Hyvin", vastaan kireästi, mutta se ei vieläkään ymmärrä vihjettä. Olisiko liikaa pyydetty vaan jättää asia tähän?

"Voitaisiin huomenna mennä katsomaan teatteria, viettää isä ja poika aikaa, you know", se ehdottaa.

"Okei", mä myönnyn, koska haluan, että se lähtee jo. Se näyttää innostuneelta ja mua alkaa äkkiä oksettaa.

Luuliko se, että tää korvaisi kaiken? Kaiken sen, mitä se teki mulle?  Tää ei korvaisi yhtään mitään.

Tää ei saisi asioita muuttumaan paremmiksi, mä en koskaan voi antaa sille anteeksi. Mun on vaan pakko elää sen kanssa.

"Mua väsyttää ja haluun nukkumaan", ilmoitan dramaattisesti ja haukottelen mahdollisimman liioitellusti, jotta se tajuaisi mun haluavan vain päästä siitä eroon.

Joko se ei tajua mun esittävän tai sitten se peittää sen todella hyvin.

"Hyvää yötä", se toivottaa ja mutisen sille vastauksen. Kuuntelen kun se kävelee portaat alas.

Mullahan vois olla tulevaisuutta parrasvaloissa. Ehkä rupeankin näyttelijäksi, pääsen seuraavaan näytelmään.

Yritän miettiä itseäni sähläämässä lavalla, mutta mun mieleen ei mahdu muuta kun Reedin kasvot.

Mitäköhän se tekee just nyt? Jäiköhän se kiinni? Mun vatsanpohjasta nipistää, kun ajattelen sitä odottamassa kuolemantuomiota.

Asia jää vaivaamaan mua, joten lopulta nousen ylös. Koko mun vartaloa kipristelee ja mä mietin, että pitäisikö?

Sydän rummuttaa rinnassa pelkästä ajatuksesta, vaikka olen tehnyt näin aikasemminkin. Lopulta jalat menivät kuin itsekseen pitkin lattiaa ja portaat alas. Ne johdattivat mut ulos, ilman kenkiä tai sukkia.

Hiekka painuu mun jalkapohjia vasten ja terävät kivet tuntuvat uppoavan mun kantapäihin. Irvistellen oikaisen nurmikolle.

Se on kostea, vaikka en huomannut että olisi satanut. Märkä nurmikko tuntuu epämukavalta vasten mun paljaita jalkoja.

Ilma on kaunis ja tähdet loistavat kirkkaina taivaalla. Juuri tälläisinä öinä, mulla on tapana hiippailla puuhun katsomaan tähtitaivasta.

Pääsen puun luokse ja kiipeän toiveikkaasti ylös. Lopulta huomaan, ettei Reed ole siellä. Ikäänkuin ei olisi koskaan ollutkaan.

Mikään ei viittaa siihen, että tuolla oksalla olisi istunut sinitukkainen poika.

Hyppään alas hiukan pettyneenä, mutta toivo elää yhä, kun hiippailen muurille. Vilkuilen ympärilleni, mutta ketään ei näy. Nyt on turvallista katsoa.

Kurkistan rakosesta sisään, mutta en näe mitään elollista. Tuijotan hiekkapintaa ja laatikkomaisia rakennuksia, ei minkäänlaisia elonmerkkejä.

Toivon Reedin ilmestyvän, mutta sitä ei näy. Se vain ilmestyi yhtäkkiä, sitten se vain katosi samalla tavalla.

Hetkessä mä puhuin sille ja hetkessä se olikin jo poissa.

Odotan pitkään, kunnes lopulta laahustan raskain sydämin kotiin. Pettymys läimäisee vasten mun kasvoja.

Mä en tavallaan edes sisäistänyt tarpeeksi, että ne olivat jäähyväiset.

Nukun yöni huonosti, koska mietin vain missä Reed on.

Herään joulupipareiden tuoksuun, joka on outoa, koska nyt ei ole edes talvi. Tuoksu kumminkin houkuttelee, joten sujautan vaatteet ylleni ja riennän alakertaan.

Keittiön pöydällä on kulho täynnä pipareita, katson sitä hetken, koska en usko, että niitä saa syödä.

"Ne on Roselle kiitokseksi, kun se käy täällä siivoamassa", äidin ääni sanoo mun takaa.

Arvasin ettei niitä saa syödä.

Otan viereisen pöydän kulhosta banaanin ja istun alas. Mutustan sitä turhautuneena.

"Lähdette isän kanssa kahdelta", äiti ilmoittaa. Ajatus ei innosta mua, mutta en voi enää muuttaa mieltäni.

Mikäköhän sota siitäkin syttyisi?

En sano mitään, ihme kyllä äiti ei ala tinkaa vastausta. Heitän banaanin
kuoren roskikseen. Pakenen mun huoneeseen.

Näenköhän enää Reediä? Tuskin.