Se on sairaus

U

Reed nukkuu vieläkin, kun kömmin ulos teltasta. Avaan vetoketjun mahdollisimman hiljaa ja saavun ulko-ilmaan. Taitaa olla aamu, on niin valoisaa.

Hiippailen ulos teltasta ja istahdan aivan sen eteen, en uskalla lähteä harhailemaan pommien takia. Mä en voi vaan uskoa, että Zeke on kuollut.

Mä voin ihan kuulla Zeken äänen mun korvissa, nähdä sen kasvot, tuntea sen huulet vasten mun omia. Mä alan itkeä, kai musta on tulossa jotenkin säälittävä, kun mä itken kokoajan.

Tai ehkä itkeminen on luonnollista. Näen mielessäni vieläkin Remin kasvot, muistan hetken, kun ne molemmat auttoivat minua.

Nousen ylös, katselen nukkuvaa Reediä. Hän näyttää niin rauhalliselta, tyyneltä. Hän selviää paremmin ilman mua taakkanaan. Vilkaisen Reedin rauhallisia kasvoja vielä viimeisen kerran, ennenkuin otan jalat alleni ja juoksen pois. Näin on parempi.

Annan itseni juosta, juosta niin kauas kun jaloista vaan lähtee. Löydän lammen, syvän lammen. Kahlaan veteen, tämä olisi hyvä tilaisuus. Vesi on kylmempää kuin odotin, vaikka on vielä kesä. Alkaa sataa vettä, ensin tihuttaa kunnes sataa kaatamalla.

"Noah, missä sä oot?" kuuluu Reedin huuto. Kahlaan eteenpäin, vesi ylettyy rintaani. Jatkan matkaa, kunnes se on leukaani asti.

Pisarat katselevat hiuksiani ja värisen kylmästä.

"Noah, tuu pois sieltä oo kiltti", kuulen Reedin anelevan ja sitten kuulen juoksuaskelia.

Ennenkuin kerkeän estää niin mut vedetään takaapäin ylös lammesta.

"Ensinnäkin mitä helvettiä sä luulet tekeväsi, toiseksi älä ikinä enää huolestuta mua noin", Reed käskee ja suutelee mua sitten taas. Tunnen kyyneleen valuvan pitkin poskeani, kun vastaan suudelmaan.

Reed irtautuu nopeasti, pyyhkii kyyneleitä peukalollaan.

"Mä olen susta murhaaja, vai mitä?" se kysyy yllättäen.

"Mä oon susta hirvee itkupilli, vai mitä?" mä vastaan ja annan sen johdattaa mut takaisin teltalle. Se antaa mulle pyyhkeen ja vaihtovaatteet, kääntyy sitten kiltisti toiseeen suuntaan, kun vaihdan vaatteet.

Saatuani vaatteet vaihdettua, me pakataan kamat ja jatketaan matkaa. Uusi mottoni on: Jatka eteenpäin, tapahtui mitä tahansa.

Ajattelen sitä kokoajan, joka sekunti. Kiellän itseltäni ajatukset Zekestä, Remistä, Isästä tai äidistä. Nyt tällä hetkellä, mun pitää keskittyä selviämään.

Keskittyä pysymään elossa siihen asti, että on aikaa ja turvaa saada hermoromahdus rauhassa.

Mä haistan savun, jo kauan, ennenkuin näen sen.

"Jollain on nuotio", mä huomautan Reedille. Me pysähdytään, täällä ei saisi olla. Jos se on siviili, niin voitaisiin saada liittolainen ja jos se on sotilas niin voitaisiin saada kuulasta kalloon.

Reed ei jää miettimään sitä sen enempää, vaan lähtee selvittämään kuka on sytyttänyt nuotion. Kypsyneen lihan tuoksu tunkeutuu nenääni ja saa minut ajattelemaan, milloin olen viimeeksi syönyt tai juonut. Äkkiä minulla onkin kauhea jano ja nälkä.

"Vettä", pyydän Reediltä ja me pysähdytään sen verran, että Reed ojentaa mulle vesipullon. Sitten me jatketaan matkaa ja joka askeleella, näky yksinäisestä pojasta selkeytyy.

Me kävellään sen luo, tulee hiljaista. Sen otsalla on verta vuotava haava, se on ihan likainen, mutta sen nuotion yllä on murean näköinen liha paistumassa. Nuolaisen vahingossa huuliani.

"Rauha?" jätkä kysyy, jolloin me vain nyökätään sille, istutaan alas. Se tarjoilee meille lihaa, jota Reed tarkastelee epäileväisenä ja jota mä syön hyvällä ruokahalulla.

"Tekin ootte varmaan menossa muurille?" jätkä kysyy ahmien lihaa selvästi nälkäisenä. Epäilen sen olevan jotain lintua, ainakin maun perusteella.

Asiakirja 2:

Projektin eteneminen ja vaiheet:

Toiselle puolelle muuria levinnyt huhu sairaudesta. Uskoteltu, että muurien sisäpuolella on helposti tarttuva sairaus, josta syystä muurit on rakennettu.

Totuuden leviäminen estetty, murhattuja totuuden vuoksi yli kaksikymmentä, suurinosa olivat lapsia. Käynnistetään varatoimet, tapetaan kaikki vähänkään epäilyttävät.

Projekti vaikuttaa onnistuvan pienen hiomisen avulla. Tulevaisuudessa voidaan varmaan saada homoseksuaaliton maa.

"Joo, mun nimi on muuten Reed", Reed esittäytyy samalla, tarkastelen pojan kasvoja lähempää. Hän näyttää jotenkin tutulta ja sitten tajuan.

"Julian?" mä kysyn kauhuissani ja poika meinaa melkein tukehtua lihaansa.

"Noah?" se kysyy, tajuten myös. Me tuijotetaan toisiamme, suuni on loksahtanut auki.

"Mitä helvettiä sä täällä teet?" mä onnistun kysymään.