Se on sairaus

B

Makaan mun sängyssä, enkä saa nukuttua. Kierin ja kokeilen heittää peiton syrjään, mutta se ei auta.

Laitan hupparin päälleni, mutta mulle tulee liian kuuma. Otan sen pois ja mulle tulee kylmä.

Lopulta saan tarpeekseni ja nousen ylös. Hiippailen alakertaan ja sieltä ulos, en jää laittamaan kenkiä jalkaan vaan menen sukkasillani.

Kukaan talossa olevista ei herää. Kuulen isän möreän kuorsauksen vieläkin, vaikka olen kerennyt sulkea oven jo.

Kävelen muurille ja kosketan sen pintaa, ennenkuin alan katsella rakosesta sinne.

Siellä olisi kiva käydä, mutta mä en halua kuolla. Mulla on vielä elämä elämättä täällä.

Ehkä sitten joskus vanhana.

Se ei näytä paikalta, johon ei saisi mennä. Se näyttää liian normaalilta. 

Katselen neliön muotoisia laatikoita. Jotkut väittää, että ne on kidutuskammioita. Musta taas tuntuu, että ne on taloja. Niihin mahtuisi elämään jopa neljäkin ihmistä.

Mä uskon, että siellä elää ihmisiä, niinkuin täälläkin, mutten ymmärrä miksi siinä on muuri välissä.

Hetken katseltuani kuulen askelia ja jähmetyn. Yhtäkkiä mun kauhukseni, eilisten silmien omistaja näkee mun kurkkivan rakosesta.

Se kurkkii siitä itsekkin ja en voi olla mietimättä, miksi ihmeessä se on täällä keskellä yötä.

Mä en ollut ennen nähnyt sitä, mutta nyt olen törmännyt siihen jo kahdesti. Tarkkaan ottaen, en ole nähnyt mitään elävää muurien toisella puolella ennen tuota poikaa.

Sillä on siniset hiukset, kirkkaan siniset.

Siis kellä oikeen edes on siniset hiukset? Ne ovat pörröiset ja näyttävät pehmeiltä.

Sen kasvot ovat ihanat. Ne ovat pyöreät ja niissä on pisamia. Sillä on hiukan suurehkot silmät, pieni nenä ja pienet huulet, jotka ovat suloisesti raollaan, kun se on huomannut mut.

Päällään sillä on valkoinen huppari, jonka hihoissa on outoja mustia raitoja. Se näyttää niin pieneltä, vaikka sen kasvot ovatkin pyöreät.

Se on todella hoikka ja mahtuisi helposti pujahtamaan rakosesta muurin tälle puolelle.

Me katsellaan toisiamme hiljaa, vähän kuin viime kerralla.

"Älä paljasta mua", se anelee ja mä tajuan mitä se tarkoittaa.

Muurista ei saa kurkkia, ei edes muurien ulkopuolelta. Ei keskellä yötä, ei päivällä, ei aamulla eikä koskaan.

Se on ehdottomasti kiellettyä.

"Älä säkään paljasta mua", vastaan ja se nyökkää hitaasti.

"Sovittu?" se kysyy.

"Sovittu", mä vastaan.

Sen ääni on niin jumalainen, siinä on sopivasti korkeutta ja mataluutta. Se on jotenkin niin sointuva.

Me katsellaan hetki toisiamme hiljaa, kunnes mun mieleen muotoutuvat ajatukset demoneista ja mun rohkeus pettää.

Ei se vaikuta demonilta, se on ihan liian söpö, mutta ulkokuoren ei kannata antaa hämätä.

Siispä pinkaisen juoksuun ja juoksen kotiin. Otan eteisessä likaiset sukat pois jaloistani ja käyn viemässä ne pyykkikoriin.

Hiippailen takaisin yläkertaan nukkumaan, mutta en vieläkään saa unta.

Huoneeni seinällä oleva kello tikittää ja näyttää neljää. En saa poikaa mielestäni.

Sen laajeneita silmiä, raollaan olevia huulia, sinisiä hiuksia. Miten joku voi olla niin söpö?

Ajattelen miltä tuntuisi suudella sitä, miltä tuntuisi sen huulet mun omia vasten.

Se on poika ja se asuu muurin toisella puolella. Mä en tule koskaan suutelemaan sitä vaan nain jonkun naisen täältä.

Se on mun tulevaisuus, eikä se kuulosta yhtään pahalta.

En saa nukuttua koko yönä, vaan olen hereillä vielä kuudelta aamulla, kun kuulen äidin alkavan laittaa aamupalaa.

Nousen ylös ja kävelen alakertaan, missä äiti paistaa lettuja.

"Hyvää huomenta kulta," se lirkuttaa. "Säpäs oot tänään aikasin hereillä." äiti toteaa.

"Nam lettuja", sanon iloisesti ja pesen käteni saippualla.

Rakastan lettuja.

Istun pöytään ja äiti tiputtaa paistinpannulta yhden letun lautaselleni. Otan mansikkahilloa ja levitän sitä sen päälle.

Aamu- ja iltapalalla saa syödä, ennenkuin muut ovat pöydässä.

Välipalaa meillä ei ole.

"Nukuitko hyvin?" äiti kysyy ja mä hyökkään nälkäisenä letun kimppuun.

"Ei väsyttänyt", kerron samalla, kun pureskelen herkullisuutta.

"Älä puhu ruoka suussa", äiti toruu ja laittaa letut pöytään saatuaan viimeisen paistettua.

Julian saapuu hurmaavana aamupalalle ja väläyttää äidille hammashymyn.

"Huomenta", se huikkaa äidille ja vinkkaa mulle silmäänsä kun alkaa pesemään käsiään.

Pyöräytän sille silmiäni ja ahmin lettuani.

"Huomenta muru, miten nukuit?" äiti kysyy ja ottaa maidon kylmähuoneesta.

Kaadan lasiini heti maitoa ja kun juon sen vauhdilla, saan äidiltä paheksuvan katseen.

"Todella hyvin", Julian vastaa ja istuu viereeni. Se leikkaa tyynesti palan letustaan ja syö sitä kuin mitäkin luksusruokaa, mun hotkiessa vieressä.

"Sepäs kiva", äiti toteaa hymyillen ja pörröttää sen täydellisen silkinpehmeitä hiuksiaan ohi mennessään.

Mun hiukset taas ovat karheat, niinkuin isällä. Eikä mitkään pesuaineet tai hoitoaineet auta, ne vaan pysyy karheina, kun taas Julianin hiukset ovat kuin jotakin silkkiä.

Tykkäsin pienenä tukistaa sitä, koska olin kateellinen sen hiuksista, jonka pehmeyttä kaikki aina kehuivat.

Kun otan neljännen letun, niin äiti joka on käynyt istumaan mua vastapäätä, yskäisee äänekkäästi.

"Eiköhän ton jälkeen jo riitä?" se kysyy ja mä mutisen jotain vastaukseksi.