Se on sairaus

J

"Päästä irti", anelen miehelle, mutta se kaataa mut maahan mahalleni. Se tulee mun päälle. Yritän nousta sen alta pois, mutta se on tosi vahva.

Mua alkaa ahdistaa, alan rimpuilla. Se ei auta mitään. Se alkaa vetää mun housuja pois ja se tuo mun mieleen jotakin, mitä en todellakaan haluaisi muistaa. Purskahdan itkuun.

"Nyt irti siitä, senkin likainen pedofiili!" huutaa pojan ääni vihaisesti ja hetken päästä tunnen, miten paino häviää mun päältä. Vedän nopeasti ja helpottuneena housut takaisin jalkaan.

Nousen ylös vain nähdäkseni, miten mies raahautuu pois päin muristen vihaisena.

"Jos mä nään sut vielä kerrankin niin saat turpaan!" poika huutaa. Käännyn katsomaan sitä ja huomaan, että se näyttää kasvonpiirteiltään vähän Reediltä.

Sillä on kirkkaanpunaiset hiukset, mutta ei pisamia. Naama on paljon Reediä kapeampi, mutta muuten ne on melkein identtiset.

"Kiitos", kuiskaan, mutta valmiina lähtemään juoksuun. En voi luottaa keheenkään, hänkin voi olla rahan perässä.

Poika nyökkää, kääntyy lähteäkseen.

"Odota!" huudan hänen peräänsä ja se kääntyy takaisin.

"Tunnetko sä Reedin?" mä kysyn varovasti.

"Reed on mua vuoden nuorempi, mun pikkuveli", se kertoo ja kääntyy sitten lähteäkseen taas. Se kävelee tyynesti pois, kysymättä kuka olen tai mistä tiedän hänen veljensä.

Olen ikuisesti hänelle kiitollinen. Mietin pitäisikö mun mennä sen luo ja sanoa vielä jotain, mutta sitten katseeni kiinnittyy pääkallo puuhun. Toi se on. Odotan että punatukka katoaa näkyvistä.

Vilkuilen ympärilleni, ei ketään. Kävelen puulle ja kiipeän ylös.

Näky mikä mua ylhäällä odottaa, tulee yllätyksenä. Puiden latvaan, katseiden ulottumattomiin, on kiinnitetty pieni kapea silta.

Nyt tajuan mitä se tarkoitti matkan jatkamisella. Lähden kulkemaan siltaa pitkin, vilkuilen alas, mutta näen vaan lehtiä ja vilauksia metsästä. Matka tuntuu jatkuvan ikuisuuden, kunnes yhtäkkiä silta loppuu kuin seinään. Kävelen ihan päähän asti, tarkoituksena vilkuilla mihin minun pitää mennä seuraavaksi. En kuitenkaan tajunnut, että sillassa on reikä.

Tipun alas, mutta reiän alapuolella on puunrunko, jonka pohjalle tömähdän. Miten helvetissä pääsen täältä ylös?

Onneksi en omista ahtaan paikan kammoa, koska kuoren sisällä voi hädintuskin hengittää. Kuori on vain hiukan minua leveämpi ja jos olisin lihavampi, olisin jäänyt jumiin.

Pyörin pohjalla, nähdäkseni onko jossain kohdassa kenties jotain halkeamaa josta pääsen ulos.

Ihme ettei ukkonen ole vielä kaatanut näin onttoa puuta. Vilkaisen jalkoihini ja huomaan jotain, mitä en äsken huomannut.

Tunneli. Säpsähdän pelkästä ajatuksesta, että joutuisin mennä ryömimään tuommoisen läpi. Laitan jalkani vasten puunkuorta ja yritän kiivetä, mutta ne lipeävät.

Kokeilen potkia puuta kumoon, mutta se on hämmästyttävän voimakas, ollakseen laho.

Hyväksyn kohtaloni, pääsen hädintuskin mahalleni ja alan ryömiä. Olen ihan varma, että maa sortuu mun pään päältä. Hiekkaa menee hiuksiini, suuhuni ja kaikkialle, mutta jatkan matkaani. Lopulta minun on pakko pysähtyä hetkeksi ja rauhoitella itseäni.

Pian onneksi näen valoa ja ryömin tunnelin loppuun reippaasti. Helpottuneena nousen seisomaan ja pyyhin tomut vaatteistani. Nyt olen luolassa, se on valtavan korkea.

Seuraan käytävää ja matkan varrelle on jätetty valoja, jotka on hakattu luolan seiniin kiinni.

Pääsen pyöreään juhlasalin kokoiseen huoneeseen, joka on täynnä kaikenlaisia outoja laitteita ja kirjahyllyjä, joista pursoaa kansioita. Askeleeni kaikuvat, kun alan tutkia paikkoja.

Huoneessa on yksi petaamaton sänky, pieni keittiö, suihku, vessa vähän kauempana.

Istun maahan, se on kylmä ja kova. Miksi mun piti tulla tänne? Kuka se vihreähiuksinen poika ees oli ja miksi se auttoi mua? Hieron otsaani, päätä särkee.

Samassa kuulen rahinaa. Raahautumisääntä, joku tulee. Mietin, että piiloudunko. Päätän vain istua siinä ja katsoa kuka. Jos tänne on oikeasti niin vaikea päästä, niin tuskin kukaan löytää tätä sattumalta.

Kuulen askeleet, kun tulija on päässyt kolosta ylös.

Todennäköisesti se on se vihreähiuksinen poika tai joku hänen kaverinsa. Odotan henkeäni pidättelen ja kumpikaan arvauksistani ei osunut oikeaan.

Tulija tuijottaa mua järkyttyneenä.

"Noah, mitä sä täällä teet?" Reed kysyy. Ainakin se on elossa. Mä en tiedä mitä mä alkaisin selittämään, joten tuijotan sitä hiljaa.

Mä en muistanut miten ihana sen ääni oli, ennenkuin nyt, kun kuulin sen taas. Se tuijottaa mua, odottaen selitystä. En tiedä mitä sanoisin, joten vain tuijotan.