Se on sairaus

Q

Ohjeet.

Tämän tekstin tai muiden asiakirjojen näyttäminen kellekkään asiaa koskemattomalle, on ehdottomasti kielletty.

Lukeminen edellyttää elinikäisen vaitiolovelvollisuuden.

Asiakirjat ovat merkitty erittäin salaisiksi ja niiden vieminen pois hallituksen salaisesta huoneesta, on kielletty valtionsuojelulaissa.

Kopioiden teettäminen, on kiellettyä.

Jos henkeäsi uhataan tai asiakirjat ovat muuten vaarassa, on velvollisuutesi hävittää teksti välittömästi.

Seuraavissa tapauksissa joku asiakirjojen alkuperäisistä kirjoittajista, voi muiden ratkaisujen puutteessa julkaista asiakirjat:

• Muuri puretaan tai läpikulku muuhun maailmaan sallitaan.

• Kapinan uhka onnistutaan mitätöimään kaikilla koeyksilöillä.

• Projekti joudutaan keskeyttämään.

• Suuri vaara uhkaa maata ja sen hallitusta.

• Jos maan presidentti näin määrää.

• Siitä on korvaamatonta hyötyä maalle.

Noudattaen näitä sääntöjä, voit lukea ensimmäisen asiakirjan muokkaamatta sen sisältöä.

Sääntöjen rikkominen on rangaistava teko, joka voi johtaa jopa kuolemantuomioon.

"Saitko ne luettua?" Reed kysyy hiukan hätääntyneenä, joka saa minut nyökkäämään. Hän ottaa nurkasta bensapullon, valelee bensaa kaikkien päälle, repii sivuja, rypistää niitä. Sitten se avaa sormenjäljellään oven valmiiksi. Me peräännytään ovelle, se heittää tulitikun bensan keskelle ja kaikki paperit syttyvät palamaan. Me vain kävellään pois, Zekeä naurattaa.

"Tulella ei saa leikkiä", se nauraa. Mä en ymmärrä mitä hauskaa tässä voi olla Zeken mielestä.

Me kävellään vähän matkaa, kunnes mun jalkoja alkaa taas särkeä. Mä en ole edes tietoinen, minne me ollaan menossa. Lopulta me pysähdytään, Reed kaivaa repusta meille kaikille myslipatukat.

Me syödään hiljaa, tunnelma voisi olla parempikin. Zeke hymyilee mulle oudosti, joka saa jostain syystä mun sydämen lyömään nopeammin.

Reed taas vain nakertaa myslipatukkaa ja näyttää tolkuttoman hyvältä.

"Minne me ollaan edes menossa?" mä kysyn varovasti, kuin peläten heidän suuttuvan. En tiedä miksi joku suuttuisi tollasesta, mutta ikinä ei voi tietää.

"Mulla on pari ystävää pakosalla järvellä, me mennään ensin sinne etsimään, jos ne eläis vieläkin", Reed sanoo tyynesti, kuin sitä ei haittaisi ajatus, että sen ystävät ovat kuolleet. Onko väärin ajatella, että se vaikuttaa jotenkin sydämettömältä?

Me jatketaan kulkua hiljaa, järvelle tuntuu olevan pitkä matka. Pienen ikuisuuden kuluttua, me saavutamme tavoitteemme ja päästään järvelle. Se kuitenkin on tyyni, autio.

Ilta on alkanut jo hämärtyä hitaasti. Mä katselen ympärilleni, mutta ei merkkiäkään kenestäkään.

Sitten, ilman mitään varoitusta, kuuluu laukaus.

"Se tajusi odottaa meitä!" Zeke huudahtaa kuulostaen jopa hiukan kyllästyneeltä. Tunnen olevani ainut, joka pelkää henkensä puolesta. Mies ampuu uudestaan, taas huti. Sitten se osuu, suoraan Zekeen.

Mä tunnen mun sydämeni pysähtyvän, jalkojeni liikkuvan, kun mä ryntään Zeken luo, joka kaatuu selälleen rantaan. Se valittaa ja huutaa kivusta.

Se ottaa paitansa pois, mä katselen sen vatsalihaksia, kun se painaa haavaansa.

"Tää on vittu toinen kerta", se kiroaa äkäisesti, en ymmärrä miten tää on sille niin pikkujuttu. Tunnen olevani kauhuissani. Käännän katseeni Reediin, kun kuulen uuden laukauksen. Sitä, miten se on onnistunut pääsemään miehen taakse ja asettamaan puukon sen kaulalle, on hyvin vaikea edes miettiä.

Vähän kuin jokin ammattitappaja. Mä käännän katseeni pois ja kun katson uudestaan, niin mies on luhistunut kaula verta vuotaen maahan ja Reed pyyhkii puukon paitaansa ja kävelee meidän luokse.

Tunnen käden poskellani, joten käännyn katsomaan Zekeä. Tajuan, että olin itkenyt. Se pyyhkäisi kyyneleeni pois.

Reed katsoo minua hiljaa, enkä mä edes oleta sen sanovan mitään, mutta se lopulta sanoo.

"Ensimmäinen kerta, oli kamala. Tunsin niin suurta surua, pahaa oloa, mutta joka tapon jälkeen siitä tulee vain helpompaa ja helpompaa, enkä mä tiedä oonko tunteeton, jos en tuntenut mitään, kun viilsin sen kurkun auki. Niin mun on kuitenkin tehtävä, niin mun on pakko tehdä. Haluun sun ymmärtävän sen."

Tulee hiljaisuus. Reed katoaa johonkin metsään, jättäen mut istumaan kahdestaan Zeken kanssa.

"Noah, voinko mä sanoa jotain?" Zeke kysyy ja irvistää, kun yrittää ottaa parempaa asentoa. Nyökkään, yrittäen olla katselematta sen paljasta vatsaa.

"Mä pidän susta, mä oon pitänyt susta siitä lähtien, kun näin sut ekaa kertaa", se sanoo, saaden mun koko ihon kananlihalle. Se on jätkä, mä olen jätkä. Enkä mä muutenkaan tiedä mitä mun pitäis ajatella.

Meidän huulet tavoittavat toisensa. Zeken huulet ovat pehmeät, lämpimät ja ne tuottavat värinää pitkin mun vartaloa.

Mä kuitenkin irtaannun nopeasti, nousen ylös ja kävelen pois sen näköetäisyydeltä. Tarvitsen hetken tauon.

Mies ja nainen, ovat ainoa ratkaisu. Miten pojan suuteleminen voi tuntua noin hyvältä ja miksi mulla on sellainen tunne, kun mä olisin pettänyt Reediä?

Ajatukset ovat sikinsokin mun päässä enkä saa niistä mitään tolkkua enää.